Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Sakari Pälsi

 

POHJANKÄVIJÄN PÄIVÄKIRJASTA

 

Toinen painos

Otava 1982

 

Sakari Pälsin (1882-1965) matkakuvauskirja kertoo hänen yli kaksi vuotta kestäneestä matkastaan Beringille, Anadyrille ja Kamtsatkaan. Lisäksi välillä käytiin Japanissa. Matka ajoittuu ensimmäisen maailman sodan aikaan vuosille 1917-1919. Pälsi oli tutustunut matkallaan moniin pieniin luonnonkansoihin. Kuten tsuktseihin, kamtsadaaleihin, eskimoihin, lamuutteihin ja korjakkeihin.

Pälsin matkan aikaan luonnonkansat olivat jo kosketuksissa venäläisten, amerikkalaisten, japanilaisten ja muiden ns. sivistyskansojen kanssa. Nämä olivat rynnineet alueelle turkisten ja merenantimien perässä. Alkuperäisiä luonnonkansoja pidettiin alempina rotuina. Heitä sorrettiin surutta.

Luonnonkansoilla oli vielä tuolloin säilynyt omia tapojaan. Tsuktsikit esimerkiksi surmasivat vielä vanhuksensa, kun vanhus tunsi olevansa tiellä ja hyödytön. Surmaaminen oli vanhimman pojan velvollisuus, ja hänen oli se toimitettava kun vanhus sitä pyysi. Surmaamista edelsi koko kylän kestitys ja jäähyväisjuhla, johon surmattava itse osallistui.

Lihat ja kalat luonnonkansat söivät usein raakana. Suolaa ei käytetty. Lamuuteilla miehet suorittivat vain porojen tappamisen, naiset nylkivät ja paloittelivat eläimen. Lamuuttien päiväntasausjuhlissa syötiin tällaisen ruokalistan mukaan:

  1. Maksaa, keuhkoja, aivoja ja ydintä hienoksi hakattuna. Syödään sormin heti teurastuksen jälkeen.
  2. Tyhjentämätön ohutsuoli keitettynä.
  3. Keitettyä lihaa.
  4. Keitettyä kieltä.
  5. Verikeittoa, jonka höysteenä mahalaukun sisällystä.
  6. Kalapuuro. Kuivatusta kalasta valmistettu.
  7. Kuivattua kalaa.
  8. Peuran tai poron sikiöitä keitettynä.
  9. Peuran sikiön koparoita.
  10. Lehtikuusen pihkaa kalutaan polttopuista.

Pälsi osallistui tuohon juhlaan vähän ennen lähtöään takaisin kotiin. Hän  oli jo tottunut sikäläisiin ruokiin ja kehui useita noista jopa herkullisiksi.

 

Jo tuolloin sata vuotta sitten Kamsatkalla oleskeli ja työskenteli useita suomalaisia. He olivat metsästäjiä ja kalastajia, mutta myös liikemiehiä.

 

Tämä kirja kannattaa lukea Kai Donnerin kirjan kanssa perätysten. Silloin saa todella hyvän kuvan, miten Siperia on valloitettu.

 


 

Matti Aikio

 

Tarina Ruijasta

ELÄINTEN NAHOISSA

 

Gummerus Oy 1985

Matti Aikio (s. 1872 Karasjoella, k. 1929 Oslossa) oli ensimmäinen lappalainen(saamelainen, joka on ollut huomattava kirjailijana. Hän on julkaissut kaikkiaan yhdekän kirjaa. Aikio kirjoitti norjankielellä. Hän oli ylioppilas ja toimi sanomalehti miehenä, opettajana ja vapaana kirjailijana.

 

Aikion isän puolen isoisä oli inarilaisia. Hän oli muuttanut aikoinaan Norjaan. Matti Aikion äiti oli omaa sukuaan suomalaiselta kuulostava  Heimo, mutta hänen perhettään pidettiin saamelaisena. Matti Aikion äidinkieli oli saame.

 

Matti Aikion monikulttuurinen tausta tulee ilmi myös tässä hänen toisessa kirjassaan Eläinten nahoissa. Alkuperäisteos on vuonna 1906 ilmestynyt I Dyreskind. Kirja kertoo nimittäin hyvinkin sekaheimoisesta tunturisaamelaisyhteisöstä. 

 ”Koko hänen suuripiirteinen olemuksensa ilmaisi, että hänen suonissaan virtasi runsaasti kainulaisverta, vieläpä lajiaan jalointa.” (s. 7.)

 

”Elle, Biettar Oulan uhkeannäköinen vaimo, jonka suuret, tummansiniset silmät varmasti olivat peräisin rodun ulkopuolelta, oli sillä aikaa, kun vouti valmisteli pöytäkirjaa…….) (s. 7.)

 

Kaikkinensa romaani on synkkä sävyinen. Se kertoo häikäilemättömästä oman edun tavoittelusta, epärehellisyydestä, kateudesta ja petoksesta. Sekä muiden ihmisten ylenkatsomisesta. Sanoisin, että kulttuuri, jossa nuo asiat ovat päällimmäisinä, on rappiolla. Mutta häikäilemättöminä herroinahan tunturilaiset heiluvat. He halveksivat merisaamelaisia, ja kun tunturilainen menettää poronsa hänen viimeinen elannon hankita keinonsa on olla halveksittu merisaamelainen. Tunturilainen halveksii uudisviljelijöitä. He hierovat kauppoja epärehellisillä liiketoimilla rikastuneiden norjalais- ja kainulaiskauppiaiden kanssa. He ovat koko ajan epäluuloisia ja valmiita petkuttamaan. Tämä on kuva , jonka Aikion kirja antaa.

Suosittelen kaikille, jotka etsivät vastauksia miksi nyt on niin kuin on saamelaiskysymysten kanssa. Historia on tunnettava.


Kai Donner

SIPERIAN SAMOJEDIEN KESKUUDESSA

Vuosina 1911-1913 ja 1914

Alkuperäinen teos ilmestynyt 1923

Teoksen uudelleenjulkaissut Jon Hällström JA Salakirjat-kustantamo 2012

 

Huikealta tuntui lukea tutkija Kai Donnerin kuvauksia matkastaan Siperian alkuperäisasukkaiden pariin. Hän selvisi siellä yksin näiden luonnonkansojen, venäläisten kauppiaiden ja rappeutuneiden kirkonmiesten parissa. Hän opiskeli samojedien kieliä paikallisten opastuksella ja valmistutti itselleen poronnahkaiset talvi vaatteet. Hän opetteli ajamaan porolla ja hevosella. Hän söi ruuan, niin kuin sen söi samojedi, raakana. Hän kärsi nälästä, sillon kun muutkin kärsivät. Söi mädäntynyttä raatoa kun muuta ei ollut. Hän siis tiesi mitä on olla tundralla pakkasessa vaeltava samojedi.

Donner piti  tutkimuksensa kohdetta häviämään tuomittuna kansana. Hän näki mitä venäläiset olivat alkuperäisasukkaille tehneet. Heidät oli ajaettu pois omilta mailtaan ja vesiltään. Venäläiset myivät alkuasukkaille viinaa ja jotkut käyttivät siihen kaiken omaisuutensa. Donnerin mukaan viina tuhosi paitsi ihmisen myös vanhan jalon kulttuurin ja kansan.

Kauppiaat olivat jakaneet samojedit keskenään. Jokaisella samojedilla oli tietty kauppias, jolle hän myi turkiksensa ja jolta osti tupakkaa ja teetä. Kauppiaat olivat sopineet keskenään myös turkisten hinnat. Ne olivat alhaiset ja kauppias sai turkikisista moninkertaisen voiton.

Kirkko oli kieltänyt samojedien oman uskonnon harjoittamisen, mutta ei pystynyt tarjoamaan mitään tilalle. Kansa oli aivan vailla minkäänlaista arvomaailmaa. Ei sellainen kansa voi menestyä.

Donnerille itseleenkin Siperia oli kohtalokas. Hän sairastui siellä ja menehtyi varsin nuorena 47-vuotiaana kesken tutkimustyönsä.


Annica Wennström

Lapinkylä

Sukutarina

 

Bazar 2015

 

Löysin tämän kirjan kirppikseltä. Aivan kuten monta muutakin kirjaa. Tämän tekee mielenkiintoiseksi se. että tämä kertoo metsäsaamelaisista. Lapinkylä-romaanin lukeminen vahvisti uskoani, siitä, että meidän metsäsaamelaisten tai kuten virkamiehet ovat meidät nimittäneet, lappalaisten, on jatkettava taiseluamme saadaksemme meille kuuluvat alkuperäiskansaoikeudet.

Ainut asia mikä tässä romaanissa ihmetytti oli se, että kirjoitettiin ettei metsäsaamelaisista löydy mitään kirjallista tietoa. Eikö tuota tietoa ole arkistot ja museot väärällänsä. Sukujani selvittäneenä olen helposti päässyt 1600-luvulle asti. Ja vanhoja historian kirjoituksia lukemalla olen löytänyt sieltä kuvauksia esi-isistäni, jotka ovat metsäsaamelaisia. Siidassa säilytetään paljon metsäsaamelaisten esineitä mm noitarumpua, joka on peräisin Sompion Kyläseljästä. Kenen historiaksi tuo kaikki yritetään vääntää?

s. 39

- Niinpä. Olen huomannut, että uudisasukkaat ja kauppiaat käyvät ympäri vuoden neuvotteluja teidän kanssanne. Aanta Naahkese katseli liekkien lomasta Njennaa ja Låttsåa, jotka istuivat johken rannassa askareet käsissään.

- Niinhän se on. Nils Jonte on tuhlannut koko omaisuutensa viinaan. Hän myy enemmän poroja kuin hänellä olisi varaa. Nyt hän huolehtii renkinä omista poroistaan. He ovat juonittelevia pirulaisia kaikki tyynni. Jåvva sylkäisi suustaan tupakanpuruja, jotka olivat tarttuneet kieleen.

- Kuin kieroon kasvaneita puita. Eikä heistä koskaan muuta tulekaan.

Uudisasukkaita tulee koko ajan lisää. He punovat suunnitelmiaan järven varalle. Kaavailevat ojitusta, mahdollisesti myllyn rakentamista. Aanta Naahkese vaikeni ja jatkoi hetken päästä.

- Kalansaalis ei ole enää ainoa mikä on uhattuna, teille tulee täällä pian ahdasta.

s. 53

- Puhutko sinä saamea? Nainen naulitsi katseensa minuun.

- En, ikävä kyllä. Kukaan suvussani ei ole puhunut sitä vuosikymmeniin.

Häpesin osaamattomuuttani.

Nainen pohti vastaustani.

-Mistä sinä olet kotoisin.

- Eteläsaamen kielialueelta. Arvidsjaurin lähistöltä.

Metsäsaamelaiset olivat rutiköyhiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Niin köyhiä, että Ruotsin valtio lopulta riisti heiltä saamelaisille kuuluvat oikeudet. Heidän poro-omaisuutensa oli liian vaatimaton ja uudisasukkaat olivat liian mahtavia. Mutta käsityötaitoa heiltä ei voitu ottaa pois. Heidän kätensä loihtivat käyttöesineitä puhuvasta puusta.

ss 90-91

Kirkon kirjoihin on raapustettu epäselvästi mustekynällä, ikäänkuin periksi antaen: "Lappalaisia, poismuuton syy tuntematon, paikkakunta ei tiedossa."

He olivat metsäsaamelaisia eli kuuluivat saamelaiskulttuurin siihen osaan, josta ei löydy juuri minkäänlaista kirjallista materiaalia. Mystisten maahisten lailla metsäsaamelaiset ovat asuttaneet suurta osaa Ruotsisata jättämättä jälkiä itsestään.

Nykyään elossa oleva, häviävän pieni joukko taistelee oikeuksistaan sekä suuryhteiskuntaa että omia heimolaisiaan, röyhkeämpiä tunturisaamelaisia vastaan. Niitä, jotka ovat hierarkkian huipulla mahtavine poroeloineen ja hopea-aarteineen.

Metsäsaamelaiset asuivat lähellä uudisasukkaita. He mukautuivat uuteen kulttuuriin. He opettelivat neulomaan ja viljelemään. Ja puhuivat ruotsia. Oma kieli hiipui pois vähitellen. Syy oli valtion, saamen kieltä pidettiin vaarallisena ja sen puhuminen kiellettiin, mutta lakia noudatettiin näillä alueilla vielä tavallistakin innokkaammin. Saamelaiset asettuivat paikalleen, luopuivat peskeistä ja vaihtoivat kielen ruotsiin. Asia oli sillä selvä. Mutta sielu, mitä sille tapahtui?

Yrittivätkö monet hoitaa sitä samalla tavalla kuin minun isoisäni, joka nukkui sitkeästi ulkona? JOka kirosi palkkaorjuuden ja piti itseään häkkieläimenä joka päivä kävellessään töihin?

s 128

Poliitot liikkuivat huoneesta toiseen. Monilla oli ylläään lapintakki eli gapta, kuten eteläsaamen puhujilla on tapan a sanoa. Katseli ympärilleni. Täällä saamelaiset siis taistelivat suuryhteiskuntaa ja toisiaan vastaan. Tunturisaamelaiset vastaan metsäsaamelaiset, norjankieliset vastaan saamenkieliset, naiset vastaan miehet, poronomistajien muodostama aristogratia vastaan poroton saamelainen rahvas.

En olisi hämmästynyt jos penkissä, jolle istuuduin, olisi lukenut "vain poronomistajille". Jos Kaarasjoella olisi ollut joukkoliikennettä, olisin luikahtanut bussin takapenkille.

 

Nämä lainaukset riittäköön. Tietoa kirjailijasta ja kirjasta löytyy lisää linkistä:

http://www.bazarforlag.fi/kirjailija/annica-wennstrom/5495

 

 

 


 

Ilmari Kianto

Poro-kirja

Otava

Näköispainos

1994

Ilmari Kianto julkaisi Poro-kirjansa jo vuonna 1913. Kirjassa hän kuvaa poroharrastustaan seikkapaeräisesti.

Kianto on alkujaan Suomussalmen papin poika, josta sittemmin kehittyi merkittävä kirjailija. Kianto ja hänen ystävänsä, varakkaat ja oppineet miehet, ovat hankkineet omistukseensa ajoporoja, joilla he paitsi harrastavat vauhdikkaita tuuletusajoja niin myös pitkiä viikonkin mittaisia safareita Vienaan ja muille lähialueille. Näiltä reissulta kirjassa onkin mielenkiintoista tietoa sen ajan kainuulaisen ja vienalaisen kansan oloista. Raja rikkaan ja köyhän välillä on ollut ammottava.

Kianto on niin innoissaan poroista, että hän alkaa järjestää myös poropäiviä Suomussalmella. Ne ovat hienot juhlat puheineen ja syöminkeineen. Tämä seurapiiri on hyvin perehtynyt porollisten elämään Lapissa. He ovat mm teettäneet itselleen täydellisen lapinpuvun säpäkkeineen, vöineen , lakkineen ja takkineen. Näin hän tästä mainitsee kirjassa s. 225

Meidän poromaillamme ei ole vakiintunutta poromiehen pukua. Herrasurheilijat ottavat mallinsa pääasiassa Lapista, jossa poropuku näihin asti on kehittynein ja jossa sen oikeita tekijöitä löytyy.

Minua alkoi mietityttämään, että missä alkaa Kiannon Lappi. Missä ovat nuo porourheilua harrastavien herrojen pukujen tekijät? Rovaniemelläkö, vai Kuusamossa? Noita paikkoja aloin epäillä, sillä kirjasta selviää myös, että porojen valjaat ja ahkiot teetätettiin Lapissa. Kianto mainitsee erikseen kaksi ahkiotaan. Sivulla 19 hänen rovaniemiläinen ahkionsa ruhjoutuu vauhdissa puun kylkeen ja sivulla 102 hän valjastaa poronsa kuusamolaisen ahkionsa eteen. Entä kuka on Taneli, joka neuloi hänelle säpikkäät (s. 45)?

Näitä mietin koska ensimmäiseki mieleeni nousi eräs ajatus. Nuo Norjasta muuttaneet väittävät , ettei meillä Suomen alkuperäisillä saamelaisilla ole ollut mitään omaa pukua, ja että olisimme sen heiltä omineet porotyöpuvuksi. Tästäkö kainuulaisen kirjailijan ja porolla ajoa harrastavan herran tekstistä tämä väite on alkunsa saanut?

Mielenkiintoinen kirja tämä Poro-kirja kaikkinensa ja antoipa muutaman arvoituksen ratkaistavaksi.


 

Arvi Järventaus

Risti ja noitarumpu

 

WSOY

Kolmas painos

1957

 

Arvi Järventaus ent. Ockenström (1883 – 1939) oli ammatiltaan pappi, mutta myös yksi Suomen itsenäisyyden alkuajan merkittävimmistä kirjailijoista. Pappina hän toimi pitkään Lapissa mm Sodankylässä ja Enontekiöllä.

Järventauksen ensimmäinen kirja Risti ja noitarumpu ilmestyi vuonna 1916. Se kertoo romaanimuodossa ensimmäisen saamelaista alkuperää olevan papin Olaus Matinpoika Sirman tarinaa. Olaus oli syntynyt 1655 nykyisen Sodankylän kunnan alueella Orajärvellä. Hän oli siis metsäsaamelainen ja hän puhui äidinkielenään Kemin saamea.

Miten lie Olaus joutunut tai päässyt opintielle, mutta 1600-luvun alussa oli annettu Ruotsin kuninkaan taholta määräys, että lappalaisia poikia on tuotava koulutettaviksi Ruotsiin. Poikia ei kertomusten mukaan ole vapaaehtoisesti kotoa luovutettu vaan heidät on viety väkipakolla vanhemmiltaan. Pojista oli tarkoitus kouluttaa pappeja, jotka sitten lähetettäisiin käännytystyöhön kotiseudulleen. Tämä projekti ei ollut onnistunut kovin hyvin, sillä nämä ensimmäiset luonnonuskosta väkisin käännytetyt ja koulutetut papit eivät olleet kovin mallikelpoisia kristittyjä.

Järventaus ei kuvaa Olauksen opiskeluvuosia vaan kertoo tarinan Olauksesta Enontekiön pappina. Siinä virassa Olaus toimi kuolemaansa saakka eli vuoteen 1719 asti. Hän joutui taistelemaan pakanuutta vastaan kovin konstein. Ne taisivat olla sen ajan pappien yleisesti käyttämiä konsteja, sillä kovista otteista ovat tunnettuja myös Tuderus ja Forbus, pahoja pappeja hekin.

Konsteihin kuului noitien toimittaminen poltettavaksi Ruotsiin, noitarumpujen tuhoaminen ja saamelaisten kastaminen kristinuskoon. Kastaminen tarkoitti käytännössä sitä, että saamelainen nimi vaihdettiin kristilliseen nimeen. Niinpä Aikioista ja Päiviöistä tuli Andreaksia ja Pietareita.

Tämä on tuttu juttu minulle sukututkijana. Polveudun suoraan alenevassa polvessa Akmeeli Musta – nimisestä metsäsaamelaisesta, joka oli myös suuri lovinoita. Pappi Tuderus  saarnasi Kyläseljässä kaksi viikkoa kurittaen ja pieksäen sinne kokoontuneita metsäsaamelaisia. Tuderus ryösti ja tuhosi Kyläseljässä miehiltä heidän rumpunsa. Muutamia hän vei tekemästään käännytyksestä todisteeksi piispalle. Yksi näistä rummuista on nyt Inarissa Saamelaismuseossa. Tuderus kastoi Kyläseljässä kansaa ja Akmeelista hän teki Johanin.

Miksi tällainen identiteetin ryöstäminen oli valtiolle tarpeellista. Kirkko toimi kruunun vallanlevittäjänä ja tukipylväänä. Kun jollekin seutukunnalle saatiin pystytettyä kirkko, ei sen parempaa kuninkaan vallan merkkiä ollut.

Olaus Sirman työ ja elämä eivät olleet helppoa ja yksinkertaista. Kirkko ei maksanut papilleen edes palkkaa joka vuosi. Papin piti hankkia elantonsa samalla tavalla kuin uudistilallisten eli viljelemällä ja kasvattamalla karjaa sekä kalastamalla ja metsästämällä. Hän joutui riitelemään niityistä ja sai niin vihamiehiä. Lappalaiset eivät halunneet luopua vanhoista tavoistaan vaan pakenivat pappia ja kirkkoa tuntureille ja erämaihin.

Joka tapauksessa Olaus Sirma teki Kemin saamen –kielen eteen sankariteon. Hän käänsi Gezeliuksen ”Lasten paras tavara”-kirjan tälle kielelle. Lisäksi hänen ansiostaan on säilynyt nykypäivään asti kaksi runoa hänen kotikylästään Orajärveltä.

Järventaus oli kansallisuusaatemiehiä. Ehkä sekin näkyy hänen kuvatessaan Olausta tulisena pakanuuden vihaajana ja kiihkeänä kristinopin levittäjänä sekä uuden elämäntavan suosijana. Toisaalta Olaus kyllä muistaa olevansa samaa heimoa kuin uppiniskainen seurakuntansa. Siitäkö ristiriidasta lie hänelle tuli ongelmaksi viina.


 

Timo Helle

 

Porovuosi

Tutkija pororenkinä Sompiossa

 

2015

 

Ympäristöneuvos, filosofiantohtori ja porotutkija Timo Helteen tuore teos Porovuosi päivittää tietoa porotalouden käytännöistä ja arkielämästä unohtamatta tutkimuksellista otetta ja pohdintaa. Tällaista ei ole julkaistu pitkään aikaan, jos koskaan. Kortesalmen Poronhoidon synty ja historia, joka on yksi alan perusteoksista, painottuu enemmän siihen historiaan. Niemisen Peurasta poroksi on taas paljon yleisemmällä tasolla ja ikään kuin ulkoa päin poronhoitoa kuvaava kuin nyt käsillä oleva Porovuosi.

 

Helteen ansioksi pitääkin lukea se, että hän on mennyt ikään  kuin sisään tutkimuskohteenaan olevaan elinkeinoon  ja kuvaa sitä sisältä päin nähtynä. Kuvaus onkin elinkeinoa ja sen harjoittajia  kunnioittavaa.

 

Porovuosi –kirja on kaunis kirja. Niin ulkonäöltään kuin sisällöltään. Se kertoo miten asiat ovat nyt, ja paikoin selvittää miten tähän tultiin. Se ei puutu epäkohtiin, eikä ehdota parannuksia. Siinä tulevaisuus nähdään joka tapauksessa lohdullisena.

 

Minulle kirjan asiat ja henkilöt ovat tuttuja. Kirja toi mieleen monenlaisia ajatuksia ja muistoja.

Naisen asemaa porotaloudessa kirjassa kuvattiin lyhyesti. Omakohtaisesti koettuna kerron miten suhtautuminen on muuttunut. Kun 1978-79 odotin keskimmäistä lastamme, olin usein Pujotan erotusmiehenä toimivan isäni Veikko Värriön autokuskina Pyörreseljän ja Kyläseljän erotuksissa. Isäni ei meinannut päästää minua aitaan vaan sanoi, että älä sinä tule, jää tulille. Itsepäisenä ihmisenä en totellut isääni, vaan ihmettelin mistä nyt tuulee. Sitten kun isäni heitti poron kiinni, yritin mennä hänelle vetoavuksi. Tulikin toinen meidän palkisen erotusmies Veikko Kavakka luokseni ja sanoi minulle

  • Eila, älä sinä koske niihin. Mene vaikka tulille. Sinä saatat loukata ittes ko olet oottamassaki.

Silloin tajusin, että nämähän yrittävät suojella minua ja odottamaani lasta. Ihmettelin vain mistä ne tiesivät, että odotan. Raskaus oli alkuvaiheessaan, eikä mielestäni vielä näkynyt kovin päälle päin.

Sitten 2000-luvun alkupuolella erotuksessa hyvin riskialtista työtä tekevä naiseläinlääkäri, joutui puhaltamaan pelin poikki ja määräämään, että nyt porot vedetään jonossa ja niitä pidetään kunnolla kiinni. Minä olen raskaana, enkä halua, että mitään vahinkoa sattuu.

 Silloin ajattelin, että ovatpa ajat muuttuneet. Jos parikymmentä vuotta aikaisemmin naista pidettiin ainakin raskaana ollessaan suojeltavana kohteena, niin nyt piti itse taistella itselleen turvallisempi sija.

Vasanleikossa naiset ja lapset pyytävät nykyään vasat, ja vieläpä samat kahteen kertaan. Helle mainitsee ohi mennen mustelmat, joita vasat terävillä koparoillaan saavat aikaan. Mutta tulee niitä muitakin vammoja. Itselläni on siinä touhussa murtunut oikeasta kädestä peukalon tyvinivel ja toisella kertaa samasta kädestä nimettömön luut. Ja kerran laputtaessani vasoja ohi juokseva hirvas potkaisi minua polveen, niin että nivelkierukka rusahti rikki. Vaivojani en valittanut silloin, eikä kukaan muukaan tapahtumia mitenkään edes kommentoinut. Kannattaa siis miettiä kahdesti alkaako moiseen hommaan.

Miten on suhtautuminen lasten ja etenkin tyttöjen työntekoon vasanleikossa muuttunut. Kun tuo 1970-luvun lopulla syntynyt tytär olisi halunnut isänsä mukana vasanleikkoon kun iso velikin pääsi. Ilmoitti isänsä hänelle, ettei se ole tyttöjen paikka, eikä porotyöt tyttöjen töitä. Mutta 1980-luvun lopulla syntyneen nuoremman tyttären puolia jouduin pitämään, niin että hän saisi täyttää 10 vuotta ennen kuin hänet pistettäisiin vasanpyytäjäksi.

Muutos tapahtui siis nopeasti. Eikä se tullut itse työn vaatimista tarpeista. Mielestäni se johtuu yleisemmästä tapojen ja perinteen rapautumisesta.

 

Heltteen kirja siis herätti minussa monenlaisia muistoja. Kaikkia ei liene tarpeen tässä kertoa. Mutta toivon, että kirja tuollaisena varovaisena ja kohteliaasti elinkeinoa kuvaavana kuitenkin saisi ihmiset avaamaan silmänsä ja ajattelemaan elinkeinonsa kehittämistä kestävästi muutenkin kuin ekologisesti.

 


Jouni Kauhanen

Nöyrtyminen ympäristöpakolaiseksi

Lokan ja Porttipahdan tekojärvien sosiaalihistoria

2014

Filosofian tohtori ja Pohjois-Suomen historian tuntija Jouni Kauhanen on tehnyt suuren työn kirjoittaessaan tämän teoksen.

 

Virallinen Suomi ei koskaan ole puhunut ympäristöpakolaisista. Sellaisia kuitenkin on Suomessa. Etenkin vesirakentaminen ja sen suunnittelu ja uhka ovat heitä synnyttäneet. Myös muu teholuonnonkäyttö on synnyttänyt ja synnyttää ympäristöpakolaisia. Kauhanen mainitsee vesistörakentamisen lisäksi esimerkkinä kaivokset. Minun mielestäni myös tehometsätalous on luonut ja luo ympäristöpakolaisuutta.

 

Nöyrtyminen ympäristöpakolaiseksi kuvaa hyvin selvästi ja teräväpiirteisesti koko Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentamisprosessin. Kauhanen ei epäile kyseenalaistaa valtion ja Kemijokiyhtiön käyttämiä keinoja saada ihmiset pois alueelta. Sotien ja partisaani-iskujen murtamia ihmisiä on tässä prosessissa kohdeltu kuin teuraskarjaa. Mitään armoa heitä kohtaan ei ole tunnettu ja kaikkia keinoja on sallittu käyttää. Tehokkaimmat tyypit tähän hommaan ovat vielä löytyneet yhteisön sisältä ja sen läheltä toteuttamaan tyhjennyssuunnitelmia. Ja mikä kummallisinta, näitä kurittajia on palkittu ja nostettu, eräs jopa kansanedustajaksi.

 

Kauhanen kirjoittaa s. 303: Useissa yhteyksissä vastarinnan näkymättömyyteen on viitattu jälleenrakennuskauden lappilaisten ihmisten sisäistettyyn uhrautumishalukkuuteen oletetun yhteisen hyvän nimissä. Tekojärvet olivat tässä ajattelussa tulevaisuuden avain, modernisaation välttämättömyys. Sota, partisaani-iskut, Lapin polttaminen, evakko- ja jälleenrakennusponnistelut ja lopuksi häätäminen kodeistaan – kiltti vastaanottaminen on jo perverssiä kuuliaisuutta.

 

Kyllä näin on. Yhdyn Kauhasen mielipiteeseen. Tämä perverssio asuu meissä kaikissa lappilaisissa. Me olemme kuuliaisia. Olemme olleet aina. Aina on verot maksettu. Milloin yhdelle, milloin kolmelle verottajalle. Aina on kotaa siirretty tai tyydytty vähempään, kun on  uudisasukas maillemme saapunut. Aina on taivuttu. Tuleeko raja vastaan missään?

 


 

 

Selma Lagerlöf

Peukaloisen retket villihanhien seurassa

WSOY
Juva 1995

 




Kun olin 7-vuotias, saimme kahden veljeni ja silloin perheen nuorimmaisen, vajaan vuoden ikäisen siskoni kanssa joululahjaksi satukirjan. Kirja oli paksu ja punakantinen. Siinä oli vain vähän mustavalkoisia piirroskuvia. Äiti luki meille sitä kirjaa iltaisin.

Siinä kirjassa oli ilkeä poika, joka noiduttiin peukaloiseksi. Tällaisena pienenä olentona hän sitten pääsi matkaamaan muuttavien villihanhien mukana läpi Ruotsin. Tarinat olivat jännittäviä ja ne ovat säilyneet hyvin mielessäni.

1980-luvulla televisiossa esitettiin piirrettyä sarjaa Peukaloisen retket. Se oli hieno sarja, vaikka siinä oli lisämausteena se hamsteri. Tätä sarjaa tuijotin omien lasteni kanssa.

Kesällä aloin lukea Peukaloisen retket kirjaa iltasaduksi kahdelle lapsenlapselleni. En ollut aikaisemmin kirjaa lukenutkaan. Mutta se tempaisi heti minut mukaansa. Saattoipa jopa olla niin, että olin siitä enemmän innostunut kuin varsinainen kohde yleisö.

Ruotsalainen Selma Lagerlöf (1858 – 1940) on kirjoittanut Peukaloisen retket tilaustyönä. Se oli alun pitäen Ruotsin luontoa esittelevä lukukirja, jota käytettiin kouluissa. Ensimmäinen osa kirjasta ilmestyi vuonna 1906 ja toinen osa parin vuoden päästä. Juhani Aho suomensi kirjan jo käsikirjoitusvaiheessa ja suomennettu versio ilmestyi samaan aikaan alkuperäisteoksen kanssa.

Tuon faktan kirjan alkuperäistarkoituksesta tietäen ymmärtää, miksi hanhien matka kirjassa mutkittelee sinne tänne ympäri Ruotsia. Vaikka eiväthän muuttolinnut hirmuista kiirettä muuttaessa pidä. Oikeastikin niiden matkanteko on enemmän syömistä, lepäämistä ja sään tunnustelua. Lagerlöf on sepittänyt niin hienoja satuja, että ne tuntuvat melkein tosilta. Vaikka oikeasti eläinten maailmassa ei esimerkiksi auteta toisen lajin yksilöä, niin on vähällä unohtaa, että tuskinpa hanhi adoptoi kotkanpojan tai kettu ottaa, jonkun oikein vainonkohteekseen. Nämä ovat inhimillisiä piirteitä, jotka kirjailija on siirtänyt eläimiin. Mutta hyvin ne toimivat. Sadut ovat opettavaisia ja viihdyttäviä samalla kertaa.
Eikä mikään estä aikuistakaan nauttimasta saduista.
 


 

 

Hannu Hautala, Lauri Kettunen, Petteri Törmänen ja Markku Turunen

 

Pohjoisen taivaan alla

 

Maahenki Oy

Lönnberg Painot Oy, Helsinki 2013

 

Mitäpä sitä mestareilta muuta voi odottaa kuin mestariteosta! Kuvat ovat tässä kolmen huippukuvaajan yhteisjulkaisussa huikeita ja Turusen teksti mukaansa vievää.

 

Kirja on paljolti Hannu Hautalan luontokuvaajan uran vaiheita kertaavaa, ja ehkä juuri siksi niin opettavaista. Mihin kaikkeen sitä pitää paneutua, että saa näpätyksi parhaan mahdollisen kuvan. Ei riitä alkuunkaan, että hallitsee kameran tekniikan. On oltava kiinnostunut kaikesta mahdollisesta luontoa ja ihmistä koskevasta. Ja sitten on vielä oltava sitkeä, pitkäjänteinen. On tultava toimeen paitsi itsensä myös muiden kanssa.

 

Hautalan sillanrakentajan roolia tekstissä kehuttiin. Oli nimittäin niin, että aluksi ei paikalliset oikein olleet sulattaneet kuvaajan kaikkia keinoja. Kun katselin petokuvia, joista kaikki on otettu haaskalta, ymmärrän hyvin kuusamolaisia ja heidän epäluulojaan. Haaskat synnyttävät petokeskittymiä ja totuttavat pedot ihmisiin. Se ei ole hyväksi pedoille eikä ihmisille.

 

Joka tapauksessa Pohjoisen taivaan alla - kirja tulee kulumaan käsissäni.

 


Mikko-Pekka Heikkinen

 

Terveiset Kutturasta

 

Johnny Kniga Puplishing 2012

Kainuulaissyntyinen Mikko-Pekka Heikkinen (s. 1974) on julkaissut toisen romaaninsa, joka on humoristisuudessaan ja fiktiivisyydessään niin suurenmoinen, että luulen tämän oikeasti olevan dokumentin, vaikka se onkin etuajassa kirjoitettu. Sillä uskomattomimmat tarinathan ovat tosielämästä.

 

Terveiset Kutturasta –romaanista veikkaan tulevan itsenäisen Pohjois-Suomen kansalliseepoksen. Eikä siihen tällä menolla kauaa mene. Sellainen on pohjoisen nylkytahti.

 

Kirjailija Heikkinen on tarinaniskijänä verrattavissa Huovisen Pylkkäs-tarinossa esiintyvään kuoliaaksinaurattajaan. Vedet silmissä ja maha kipeänä naurusta minäkin tämän kirjan luin yhdeltä istumalta.

 

Enempää en kehu. Lukekaa itse.

 


 

Veikko Lindberg

 

Unelmat vahvistavat sydäntä

Polkupyörällä Savukoskelta Tuusulan Rantatielle

 

Väylä, 2012

 

Savukoskella pitkään vaikuttaneen pappi Veikko Lindbergin uusin kirja kertoo nimensä mukaisesti pitkästä polkupyörä matkasta Koillis-Lapista Helsingin liepeille. Se ei kuitenkaan ole mikään pelkkä kuvaus hikisestä pyöräilyurakasta, vaan Lindberg esittelee samalla reitin varrella olevia nähtävyyksiä pintaa syvemmältä. Mielenkiintoisia historialliset faktat ovatkin, samoin kuin pienet filosofoinnit.

 

Matkavalmistelut ja muut vinkit, miten selvitä parin viikon pyöräretkestä ovat varmasti hyödyllistä tietoa kaikille, jotka pyöräreissua suunnittelevat. Myös minulle. Onhan se unelma minullakin.

 

Tärkein neuvoista oli mielestäni se, miten voittaa itsensä eikä antaa periksi jonkun vastuksen ilmetessä. Eli älä tee mitään vaihtoehtoisia suunnitelmia. Vain yksi suunnitelma, jonka tarkoitus on viedä maaliin, ei antaa alibia välille jäämiseen.

 

Lindbergin kirja on myönteistä elämän iloa pursuava ja helppolukuinen. Suosittelen näin syyssateiden alkaessa tätä kirjaa johtamaan kenet tahansa mukavalle kesäiselle sohvamatkalle.


Suku- ja kyläkirjacoctail

Ihminen on sitä, mitä hän syö, laulaa Juice. Mutta ihminen on paljon enemmän kuin syömänsä polttoaine. Hän on esivanhempiensa geenien coctail. Eikä se sekoitus ole mikään vakioreseptillä aikaansaatu tusinatuote. Meistä jokainen on silti ihan oma itsensä geeneistään huolimatta tai niiden ansiosta. Ihan miten vain.

Kuinkahan monta sukunimeä minunkin taustaltani löytyy? En ole koskaan edes yrittänyt laskea. Mutta tässä muutamia. Isän suku on ollut Värriö jo 1600-luvulta lähtien. Värriön sukuun on naitu tyttäriä ainakin Kuhmitsan, Keitsan, Suvan (eli Kurisia), Nousun, Kiurujärven ja Toivolan suvuista.

Äitini tyttönimi oli ollut Lampela, mutta äitini isoisän aikana nimi oli ollut Suikki.  Nimi oli muuttunut, kun Kiirunan seudulta tullut saamelaissuku oli asettunut aloilleen suuren pororuton jälkeen. Äitini sukuhistoriasta löytyy sellaisia nimiä kuin Jauhiainen, Eira, Aikio, Palovaara, Pokka, Sarri.

 

Minut näitä sai pohtimaan Sattasen porokisoissa (6.4.12) sattumoisin tapaamani sukulainen, jota en aikaisemmin ollut tavannut. Joku mainitsi keskustelussa sukukirjankin, johon olin minäkin tekstiä rustannut. En vain kehdannut tunnustaa siinä, että en ollut lukenut kirjaa. Joku kirjan ”tekninen vika”, oli saanut minut aikoinaan niin harmistumaan, että hautasin kirjan jonnekin takimmaiseen hyllyyn. Nyt sen kaivoin sieltä ja ummistin silmäni kurjalle kannelle ja muutamalle taittajan tekemälle virheelle. Luin kirjan ja siinähän oli mielenkiintoisia kertomuksia ja kuvauksia suvusta ja sukulaisten elämästä eri aikakausina. Tuli tämäkin sukuhaara jotenkin lähemmäksi ja tutummaksi.

Kirjoja, joita olen lueskellut juuriani etsiessäni:

 

Paavo Riihitammela, 1999, Poikela, Äärelä ja sen sata sivusukua

                     

Laaja selvitys useista vanhoista Lapin suvuista. Perusteellista ja tutkittua tietoa. Kirja keskittyy nimenomaan sukuselvitykseen, mutta on siinä piristyksenä muutama tarinakin sekä valokuvia. Minulle tärkeä kuva on sivulla 86. Siinä on kuvassa äitini mummo. Kuvan nähtyäni ensimmäisen kerran, tiesin heti mistä minulle on tullut otsalle kulmakarvojen väliin ilmestyvät huolirypyt.

 

Eine Yliaska ja Elina Kuuri (toim.), 2005, Sattanen ajan virrassa – aikojen alusta vuoteen 2005

 

Tämä kirja on syntynyt kansalaisopiston kylähistoriapiirissä. Kyläläiset ovat itse osallistuneet kirjan tekemiseen. Siihen on saatu koottua laajasti tietoa kylän historiasta ja sitä asuttaneiden sukujen vaiheista. Paljon tietoa antava, mutta jotenkin raskaslukuinen kirja.

 

Paula Alajärvi (toim.), 2006, Vaalajärvi – metsälappalaisten Pumpanen

                     

Samalla periaatteella tehty kuin Sattasen kirjakin, mutta tämän kirjan tunnelma oli erilainen, lämpimämpi. Etenkin Erkki Siirtolan tekstit tuovat elävästi mieleen isäni huumorintajun. Eli sieltähän se oli periytynyt, Vaalajärveltä.

 

Kauko Melamies, 2008, Kauas Kiurun siivin

 

Melamiehen toimittama kirja ei ole sukuselvitys, eikä kyläkirja. Se on ennen kaikkea tarinakokoelma Kiurujärven suvusta. Melamiehelle luettakoon ansioksi, että hän nostaa suvun voimahahmoksi naisen. 1800-luvun alkupuolella eläneen Kristiina Kiurujärven (os. Moskuvaara). Kyllä tarinatkin sen todistavat, että suvussa on vielä jäljellä Kirstiinan verta.

Laitan minäkin tämän kirjan näkösille.

  


 

 

Samuli Paulaharju

Ruijan suomalaisia

Toinen painos

WSOY

Porvoo 1985

 

 

  

Viimeinkin sain luettua loppuun asti pitkään yöpöydällä pyörineen  yli viisisataasivuisen kirjanjärkäleen. Tämä kauan aikaa ottanut teos on Samuli Paulaharjun sinänsä ansiokas Ruijan suomalaisia.

Aloin lukea tätä kirjaa alun pitäen siksi, että saisin selville millaista oli elämä Ruijan rannalla 1800-luvulla, jolloin ukkini isä Olli Värriö kulki monina vuosina kalastamassa siellä. Ollin veli Antti muutti Ruijaan perheineen samoin kuin sisar Eeva. Olli vain tuli aina takaisin. Antti olikin laittanut oman veneen ja jäi kai siksi sinne. Elämä osoittautui niin ankaraksi näillä karuilla kallioilla ja meren armoilla, että mikään hupilukeminen tämä kirja ei ollut.

Samuli Paulaharju (1875 – 1944) oli opettaja ja suuri kansanperinteen kerääjä. Hän on kirjoittanut monia kirjoja, joista suurimman osan olen lukenut. Ruijan suomalaisia varten hän teki aineiston keruumatkoja Ruijaan kolmena kesänä 1920-luvulla. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1928. Paulaharju haastatteli monia Suomesta muuttaneita kveenejä, jotka tuolloin jo olivat vanhuksia. Ja kirjoitti sitten perusteellisen historian, sanoisinpa melkein kveenien kansalliseepoksen. Tässäkin kirjassa Paulaharju käyttää kveenien puhekieltä elävöittämään esitystään ja luomaan tunnelmaa muuten asiapitoiselle tekstille.

Suomalaiset tulivat 1800-luvulla lähes tyhjille rantakallioille Ruijaan. Tanska-Norja oli kyllä yrittänyt asuttaa Ruijaa määräämällä sinne rikollisia siirtolaisiksi. Tämän oli todennut eräskin oululainen syöttäpiikana Ruijassa käynyt nainen kertomalla kotiin palattuaan, että ei siellä ollut yhtään oikeaa ihmistä, vain murhamiehiä ja rosvoja. Näiden rikoksista tuomittujen lisäksi rannoilla asui vähäinen lappalaisten joukko, kuten Paulaharju toteaa. Tuohon aikaan jo kauppa saneli väestönliikkeitä. Maailmalla oli markkinoita kuivatulle kalalle ja kalanmaksaöljylle. Sitä himoitsivat liikemiehet, ja heidän onnekseen Suomesta löytyi työhullua ja vähällä palkalla raatamaan tottunutta väkeä.

Suomalaisilla oli niin kovat työhalut, että he lähtivät valaanpyyntiinkin, vaikka eivät ikinä ennen olleet moista elukkaa nähneet. Ja jäämerelle mentiin hylkeitä tappamaan ja päkkäämään, vaikkei tiedetty mitään sen alueen kartoista ja ahtojäistä. Huonostihan siellä monesti kävi. Meri nieli miehiä, siihen tahtiin, että eräskin äiti sanoi kolmannen pojan hukkuessa, että ei sinne mereen enää kyllä sovi, kun on jo niin paljon ottanut.

Kirjasta löytyivät monet henkilöt, joista olen tarinoita kuullut. Etenkin kauppias Rokkohvia (oik. Brodtkorb) Värriöllä ennen muisteltiin. Hän oli Ollin väärti ja oli käynyt Värriölläkin, kun Olli oli hänelle kiertänyt karhun. Tämän kirjan lukemisen  jälkeen ymmärrän senkin, miksi mummolassa pidettiin niin tarkasti huolta Ollin hylkeennahkaisesta matkalaukusta.

JK.

Jos joku on miettinyt joskus, että miksi Suomessa alkuperäiskansaksi ei tarvitse olla geeniperimältään alkuperäiskansaa vaan kulttuurin ja kielen säilyttäjä, niin siihenkin kysymykseen löytyy jonkinmoinen vastaus tästä kirjasta.

Ja tämä Ruijan suomalaisia on netissä luettavissa ihan ilmaiseksi osoitteessa:

 https://www.doria.fi/handle/10024/59674.


 

Arto Paasilinna,

Raimo Sallinen

 

Sadan vuoden savotta

 

WSOY

Helsinki 2003

 

 

Humoristikirjailijaksi luokiteltu Arto Paasilinna (s. 1942) on tehnyt upean teoksen yhteistyössä kuvittaja Raimo Sallisen kanssa. Sadan vuoden savotta kertoo romantisoimatta ja tarkasti metsätyömaiden kukoistuskauden historian. Vaikka teksti onkin tiukkaa asiaa, on humoristi osannut kirjoittaa sen niin mukaansa tempaavaksi, ettei kirjan lukeminen varmasti jää kesken. Sallisen  taidokkaat ja yksityiskohtaiset kuvat valaisevat asioita hienolla tavalla. Kuvista jokaisen voisi, kehystää seinälle.

 

Kirja käsittelee aikaa 1850-luvulta eteenpäin. Silloin Suomen metsiä alettiin hoitaa ja hyödyntää todenteolla. Nuo ensimmäiset sata vuotta ovat synnyttäneet uuden ammattikunnan, jätkät, joita sittemmin sanottiin metsätyömiehiksi. Heidän arkinen raatamisensa on ollut todellista ihmisen sietokyvyn äärirajoilla kamppailua. Työolosuhteet ja palkat ovat olleet heikot. Työ metsissä ja uittoväylillä oli vaarallista. Se on vaatinut monta ihmishenkeä. Mutta tätä rankaa työtä eivät ole tehneet vain miehet, vaikka miehistä usein miten puhutaan. Metsissä on raatanut myös naisia ja lapsia. Varsinkin uitoissa menehtyi paljon juuri lapsityövoimaksi luokiteltavia poikasia.

 

Kirja esittelee myös esimerkin omaisesti muutamia persoonallisuuksia tuon ajanjakson metsäteollisuuden eri portailta. Oman tarinansa ovat saaneet Ukko Samperi, Nätti-Jussi, Juuso Walden ja Einari Vidgren.

 

Sadan vuoden savotta –kirjaa voi lueskella ja katsella paitsi huvikseen myös oppikirjana, kun haluaa päästä nopeasti selville, miten tämän päivän tilanteeseen on tultu.

 


 

Mauno J. Pyhtilä

 

Balladi kauniista Petronellasta

 

Karisto Oy

 

Hämeenlinna 2008

 

Lappia ja retkeilyä vuosikymmenet harrastanut biokemisti ja Oulun yliopiston professori Mauno J. Pyhtilä (s. 1934) on perehtynyt erääseen legendaan, joka on paisunut suuremmaksi kuin aito ja alkuperäinen persoona itse asiassa on ollut. Legenda , joka Pyhtistä on kiehtonut, niin paljon, että hän on siitä kirjoittanut yli kaksisataa sivua käsittävän asiakirjoihin ja muisteluksiin pohjautuvan kirjan, on viehättävä Petronella.

 

Balladi kauniista Petronellasta  on kirjoitettu romaanityyppisesti. Toisinaan vuorokeskustelut tosin tuntuvat väsyttäviltä, kun tietää niiden olevan kuviteltuja. Pyhtilä on yrittänyt kovasti samaistua Petronellan tilanteeseen ja ajatuksenkulkuun. Se näkyy tekstissä jankkaamisena.

 

Petronella oli syntyjään hollantilainen, amerikkalaistoimittaja miehestään juuri eronnut nuori nainen. Hän oli miehensä mukana kierrellyt maailmaa ja tottunut seurapiirielämään. Hänellä ei itsellään ilmeisesti ollut ammattia. Jostakin järjettömästä syystä hän uskoi pystyvänsä myymään kirjoituksiaan lehtiin ja elättämään itsensä sillä tavalla. Sattumalta hän lienee ajautunut Suomeen kesällä 1949. Hänellähän tuntui olevan taipumus tehdä nopeita ja harkitsemattomia päätöksiä. Suomessa on aina oltu kovasti ulkomaanelävien perään, ja minkä värikkäämmän tarinan he ovat itsestään kertoneet, sen paremmin on täällä itsensä saanut kaikkien suosioon. (Tästä ei ole montakaan vuotta erään toisen seikkailijatarkuplan puhkeamisesta.....) Petronellalla juttuja riitti hurmaamaan niin herrat kuin jätkät.

 

Balladi kauniista Petronellasta kannattaa lukea. Sehän kertoo paitsi tästä ihmeen ihanasta naisesta, niin myös meistä suomalaisista.

 

JK. Yksi pienen pieni kömmähdys Pyhtilälle on sattunut kirjassa. Hän kirjottaa: ”Klaus kantoi selässään raskasta reppua, johon oli sullottu kahden hengen lähes parin viikon muonan lisäksi kaikkia eräelämässä välttämättömiä tarvikkeita sekä vielä työvälineet ja muovipusseja maaperänäytteiden ottoa varten.” – Muovipusseja vuonna 1949! Ei tunnu uskottavalta.

 


 

Seppo Parkkinen (toimittanut)

 

Perhosten mailla

Suomen perhoslajiston kirjo

 

WSOY

Porvoo, 2008

 

Perhosten mailla –kirja esittelee liki 400 Suomessa esiintyvää perhoslajia. Se on oiva apu, kun haluaa oppia tuntemaan perhosten pääryhmät, joita ovat yökköset, mittarit, päiväperhoset, koisat, kääriäiset ja kiitäjät. Joitakin mainitakseni. Myös yksittäisistä lajeista monet voi tunnistaa kirjan avulla. Kirjan levinneisyyskartat ovat selkeät ja hyödylliset etsiessä nimeä näkemälleen lentelijälle.

 

Kirjassa on runsas ja laadukas kuvitus. Kuvia olen katsellut monet kerrat, pelkästään siksi, että ne ovat niin kauniita. Mutta kuvistakin oppii. Niinpä eilen (19.7.2011) kun Seitajärvellä näin ison kolibrimaisesti mettä imevän perhosen lentelevän puna-ailakeissa, tiesin heti sen olevan matarakiitäjän. En ollut moista ennen nähnyt, mutta kirjan kuva oli mielessäni.

 

Millaisia ovat perhosten maat ja mitä niillä nykyään tapahtuu. Se selviää tästä kirjasta. Niin kuin perhosten muodonmuutos monine vaiheineen, ja perhosten rakenne sekä muut perhosten elämästä selviämisen keinot.

 

Perhosten mailla on ehdoton kesäkirja, jota voi selailla myös talvella.

 


 

Martti Anneberg

 

Sodankylän murrekirja

Silmäniterhän

 

 

Kevama Oy, Kuopio, 2008

 

Sodankyläläissyntyinen Martti Anneberg (s. 1940) on tehnyt hienon kulttuuriteon kerätessään yli kaksituhatta murresanaa ja sanontaa sekä julkaistuaan ne omakustannekirjana.

Minulle sanakatalookin lukeminen oli matka lapsuuteen. Se toi mieleeni isovanhempieni ja myös vanhempieni puhetavan, ja löytyipä kirjasta monet heidän käyttämistään sanonnoista. Huomasin myös, että itse puhun tätä murretta joka päivän, vaikka en sitä edes tiedosta.

 

Kirjan alussa Anneberg esittelee Sodankylän murteen tunnusmerkkejä. Ensimmäisenä hän luettelee turhat kirjaimet. Niiden joukossa on d. Muistan yhä elävästi. kuinka olen istunut kansakoulun ensimmäisellä luokalla laiskoilla opettelemassa d-kirjaimen sanomista. Aapisessa oli nimittäin d-kirjaimen kohdalla pieni kertomus, jonka nimi oli Sade. Minähän en ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Meillä oli aina sanottu, että saje. Enkä minä voinut ymmärtää, miksi kirjaan oli sille säälle räntätty ihan väärä nimi. Enkä minä ymmärtänyt sitäkään miksi minun piti oppia sanomaan se väärä nimi. Koulu teki tehtävänsä, ja opetti lapset hyvällä tai pahalla yleiskielen käyttäjiksi. Niin myös minut, ainakin ymmärtäjäksi.

 

Kirjan lopussa on mielenkiintoinen liiteaineisto, jossa on selvitetty tiivistetysti alueen historiaa. Siitä saa häthäisempiki lukija hopusti käsityksen Sodankylän alueen loistavasta menneisyydestä.

 

Suosikki sananparteni löytyy myös kirjasta. Se on: Onni seuraa miestä, joka ei jätä mithän sen varhan.

 

 


 

Oiva Arvola

 

Kaamosmaa

 

K.J. Gummerus Oy

Jyväskylä 1976

 

Oiva Arvola (s. 1935 Kolarissa) on tullut tunnetuksi ennen kaikkea saagoistaan ja Kampsuherran valtakunnastaan. Mutta hänen kirjallinen tuotantonsa on hyvin laaja. Se käsittää mm. romaaneja, näytelmiä ja kuunnelmia. Tyypillistä Arvolalle on Länsi- Lapin luonnon ja ihmisten kuvaaminen. Hän käyttää  rehevää nuuskakairan murretta, mikä onkin nautittavaa luettavaa. Ajallisesti Arvolan teksteissä liikutaan 1900-luvun alun moninaisissa kriisi- ja muutosvaiheissa. Elämää Arvola ei koskaan kuvaa helpoksi, mutta siihen voi suhtautua monella eritavalla, ja jokainen keksii itse selviytymiskeinonsa. Luontokaan ei Arvolan teksteissä ole lempeä, vaikka se kaunis olisikin. Luontoa pitää ihmisen osata oikein käyttää ja kunnioittaa. Viimekädessä ihminen on luonnon armoilla, teki hän mitä tahansa.

 

Kaamosmaa-romaanin tapahtumat kertovat Pieti-Antin perheen vaiheista vähän ennen kansalaissotaa. Antin ensimmäinen vaimo on kuollut ja talossa on nuori Aknes- emäntä. Lapsia on sekä ensimmäisen vaimon synnyttämiä, että Aknesin pyöräyttämiä. Pieti –Antin talo on syrjäinen erämaatalo, jossa elämän eväät ovat luonnosta kiskottava. Karjaa on niin, että oma väki pysyy maidossa ja voissa. Mutta karjanrehut ovat tiukassa luonnonniityillä pitkin jokivarsia ja jänkiä. Itse kalastetaan ja metsästetään sekä kerätään marjat. Aina ei saalista saada, vaikka uutteria oltaisiinkin. Palkkatyötä ei liioin ole tarjolla.  Mutta puukauppa  oli jotenkuten vetänyt. Antti on leveranssanut puita ja hän on tehnyt puukaupat ruotsalaisen ostajan kanssa. Tämä kuitenkin osoittautuu huijariksi, eikä Antti saa koskaan myymistään puista rahoja. Mutta metsähallitus vaatii omiaan mittaustodistuksen mukaan. Kun Antilla ei rahaa ole, laittaa se toimeen pakkohuutokaupan Antin talossa. Koko talo ei sentään mene,  mutta karja yhtä lehmää lukuun ottamatta.

Edellinen kesä oli ollut hallainen ja perunatkin olivat paleltuneet, niin ettei satoa oltu saatu. Antin pesueella on tiukat ajat edessä.

Vanhin poika 17-vuotias Kalle pääsee rengiksi kauppiaalle ja siirtyy kylään asumaan. Siellä hän tapaa muualta tulleita outoja miehiä, joiden puheet saavat Kallen uskomaan, että Venäjällä on maanpäällinen paratiisi.

Miehet puhuttelivat ihmisiä, missä ikinä he heitä tapasivatkin. He kysyivät ensiksi heidän vointiansa ja pärjäystänsä ikään kuin he olisivat olleet joitakin terveysapostoleja, joilla oli keinot ja konstit parantaa sairaita ja tehdä ihmetekoja.

Missä he ikinä kuulivat katkeraäänisen kellon, tyytymättömän asujan, joka soimasi esivaltaa, valitteli työttömyyttä ja kirosi kurjuuttaan, siellä he avasivat suunsa ja kertoivat uudesta paremmasta maailmasta.

Ihmiset kuuntelivat uteliaina heidän puheitansa. Ja kun miehet aavistivat saaneensa sanallensa jalansijaa, he kutsuivat puhekumppaneita luoksensa ja sanoivat:

- Tänä iltana pidämme majatalossamme suuren kokouksen, jossa me kerromme asiastamme kaiken sen minkä tiedämme. Olkaa tervetulleet!

Kalle näki miehet kaupalla. He olivat ahavoituneita, palavasilmäisiä, kohteliaasti ja ystävällisesti käyttäytyviä ja heillä oli kummallakin kaulassaan pitkävillainen tulipunainen kaulahuivi.

-         Akiteeraajia! kauppias sähähti pahantuulisesti ja antoi ymmärtää, ettei rengillä ollut ainakaan asiaa heidän kokoukseensa.

 

Kalle meni salaa kokoukseen ja salaa isältään hän lähti akiteeraajien mukana Ryssänmaalle. Sekin oli kova isku Antille.

Mutta Aknes on sitkasta ja päättäväistä lajia. Hän on päättänyt nostaa Pietin paikan kukoistukseen ja on jo ottanut ensimmäisiä askeleita. Hän on alkanut myydä kahvia ja nisuja poroerotuksissa.

 

Tämän romaanin luettua ymmärtää paremmin niitä ihmisiä, jotka lähtivät Venäjälle. Eivät he aina olleet vakaumuksellisia kommunisteja. Silloin elettiin lama-aikaa ja luonto kuritti kylmillä kesillä. Ei ollut mitä syödä. Nälkää mentiin pakoon. Ja akiteeraajat osasivat asiansa, he noukkivat kansanjoukoista saalista helposti. Moni nuori meni, ja joutui Stalinin uhriksi.

 


 

Jan Södersved

päätoimittaja

 

LINNUT

 

Weilin+Göös Oy

 

WS Bookwell Oy

Porvoo 2007

Sain lapsiltani upean joululahjan. He olivat hankkineet minulle 3-osaisen LINNUT-kirjasarjan. Se oli minulle mieluinen yllätys, ja sen parissa olen viihtynyt jo monet illat. Kiitos tästä lahjasta Petteri, Kaisa-Maria ja Elle-Maarit !

Linnut – sarja ei ole mikään tavallinen lintukirja, jossa esitellään järjestelmällisesti kaikki linnut. Itse asiassa siinä esitellään vain muutamia lintulajeja esimerkin omaisesti. Sen sijaan siinä pureudutaan lintujen maailmaan hyvin perusteellisesti. Lintujen alkuperästä ja kehityksestä lähtien niiden rakenteeseen ja elintoimintoihin. Sekä käyttäytymiseen ja merkitykseen ihmisille.

 

Ensimmäinen osa keskittyy ihmisen ja lintujen yhteiseloon. Siinä selvitetään lintujen alkuperää sekä esitellään lintujen luokitusta. Tässä osassa myös kerrotaan lintujen rakenteesta, höyhenpeitteestä, elintoiminnoista ja aisteista.

 

Toisessa osassa selvitetään lintujen laulua ja muita ääniä, lentoa, muuttoa, pesimistä ja käyttäytymistä yleensä.

 

Kolmas osa kertoo mielenkiintoisesti lintumatkailusta ja –tutkimuksesta. Sekä siitä miten linnut valitsevat asuinpaikkansa ja elinympäristönsä. Valotetaan myös kannanmuutoksiin, uhanalaisuuteen ja sukupuuttoihin vaikuttavia seikkoja. Ja lopuksi esitellään maapallon eliötieteelliset alueet.

 

Teossarja on täysin kotimaisin voimin aikaansaatu. Sen kirjoittajat ovat suomalasia asiantuntijoita ja upeista kuvista vastaavat pääosin suomalaiset kuvaajat. Teksti on selkeää ja konstailematonta. Kuvitus on runsas ja laadukas. Jo pelkästään niitä katsellessa moni asia selkenee. Linnut –sarja on siis jokaisen tavallisen lintuharrastajan toivekirja.

 


Sally Carrighar

 

 

Pohjoisen villit vaistot

 

Tammi 1962

 

Sally Carrighar (1898 – 1985) oli amerikkalainen luonnontutkija ja kirjailija. Hänen tapansa kirjoittaa oli kiehtova. Hän tutki ensin perusteellisesti  asian, josta aikoi kirjoittaa. Kun hän sitten viimein kirjoitti, ei hän suurennellut eikä dramatisoinut tapahtuneita, vaan kaikki pohjautuu tarkkoihin muistiinpanoihin. Näin oli syntynyt myös kirja Pohjoisen villit vaistot. Sen englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1959. Sitä ennen Carrighar oli asunut kymmenen vuotta Alaskassa pienessä eskimokylässä.

 

Alun pitäen hän saapui Alaskaan tutkiakseen sopuleita. Se oli hankalaa, koska sattui olemaan juuri sellaiset vuodet, että sopuleita ei ollut kovin paljoa. Lisäksi Korean sota vaikutti siihen, että apua sopuleitten etsimiseen oli vaikea saada armeijalta. Mutta sekin onnistui sinnikkäältä Carrigharilta.

 

Eskimokylässä hän kiinnitti huomionsa rekikoiriin, ja etenkin yhteen niistä, Boboon. Bobo oli siperianpystykorvan ja suden risteytys. Sillä oli luontaiset johtajan ominaisuudet ja se teki siitä erityisen koiran. Garrighar pohtii kirjassa johtajuutta niin eläin maailmassa kuin ihmisten keskuudessa.

 

 

 

Myös eskimoiden koiratietämykseen hän oli perehtynyt ja kertoo mm puolisusien vaarallisuudesta ihmisiä kohtaan. Eskimot näet risteyttivät valjakkokoiriaan säännöllisesti susien kanssa. Heidän kokemuksensa mukaan puolisudet olivat hyvin vaarallisia ihmisiä kohtaan. Usein oli tapahtunut niin, että irti päässyt valjakkokoiralauma oli hyökännyt ihmisen kimppuun murheellisin seurauksin.

Tämän tietäen eskimot pitivätkin aina koiransa kytkettyinä, mutta etelästä tulleet valkoiset antoivat koiriensa olla irrallaan. Ja aiheutuihan siitä tietämättömyydestä ja ylimielisyydestä tietenkin ristiriitoja.

 

 

 

Pohjoisen villit vaistot kannattaa lukea hartaudella, niin perimmäisten ja ajattomien asioiden  parissa siinä askaroidaan.

 


Juha Järvenpää (toim.)

 

Petovahinkojen ennaltaehkäisyopas alkutuotantotilallisille

 

Petotietohanke

Kajaanin Offsetpaino Oy, 2010

 

 

 

Suurpetokannat ovat runsastuneet ja sitä myöten myös niiden aiheuttamat tuhot ovat kasvaneet. Tuhot ovat jo sitä luokkaa, että porotalous ja muu luonnon laitumia hyödyntävä karjankasvatus alkaa olla Suomen harvaan asutuilla seuduilla jo kannattavuutensa alarajoilla.

 

Petovahinkojen torjumiseksi on keinoja mietitty. Kainuussa on pyörinyt asian tiimoilta Petotietohanke. Sen tuloksena on syntynyt parinkymmenen sivun laajuinen opas alkutuotantoa harjoittaville tiloille. Oppaan tarkoituksena on esitellä keinoja petotuhojen välttämiseksi.

 

Keino valikoima ei yllätä. Ainut minulle uudempi konsti on laumanvartijakoirat. Koirien pitäisi samaistua pennusta pitäen laumaan, jota ne tulevat vartioimaan. Ja niiden pitäisi olla jatkuvasti lauman mukana. Olisivatko ne sitten Suomen talven aikana lampolassa karsinoissa lampaiden kanssa, jotta tämä vartijasuhde ei pääsisi väljehtymään vai miten lienee ajateltu toimivan? Porotokkia ne tuskin pystyvät paleltumatta vartioimaan, ovat nimittäin sen verran erilaisesta ilmastosta nuo vartijarodut peräisin.

 

Suositellaan oppaassa mm. pienempien eläinten laiduntamista suurempien kanssa. Mutta se, että vasikat ja lehmät ovat laitumella keskenänsä, ei ole vielä tae vahingolta säästymiseltä. Historiassa tunnetaan lukuisia tarinoita esimerkiksi karhun tappamista lehmistä ja hevosista. Mutta jos laittaa aikuisen sonnin lehmien ja vasikoiden suojaksi, niin johan tepsii. Tästäkin on muisteluksia isovanhempien ajoilta vielä muistissa.  Mutta niitä sonneja taitaa olla nykyään vaikea laitumelle saada. Lihasonnit seisovat pilttuissaan kesät talvet ja ravattisonnien toimenkuvaan karjan pedoilta suojelu ei kuulu.

 

Oppaan voi lukea seuraavasta linkistä kokonaisuudessaan http://www.porokainuu.fi/liitteet/Petovahinkojen_ennaltaehkaisyopas_alkutuotantotilallisille.pdf

 

Saattaahan siitä jotain ideoita syntyä, lukeminen kun kannattaa aina.

 


Veikko Haakana

 

Pohjoinen päiväkirja

 

2009

 

Karisto Oy

 

 

Veikko Haakanan (s. 1923) tuotanto on laaja, käsittäen liki viisikymmentä teosta. Se sisältää kirjoja  nuorille, eräihmisille, Lapin hulluille ja runon ystäville. Olen lukenut Haakanan kirjoista suurimman osan. Ensimmäisen luin jo ollessani kolmannella luokalla kansakoulussa. Se oli jännittävä Luolamiehen pojat- niminen kirja. Hyvin muistan myös Kivisen biisonin tapahtumat. Anteri, Lapin pojan luin aikoinaan useampaan kertaan.

 

Haakanan kerronta on muuttunut ajan myötä pohtivammaksi, ja siihen on tullut mukaan yhteiskuntakritiikkiä. Myös nykyihmisen elintavat Haakana kyseenalaistaa tämän tästä. Näin myös uusimmassa kirjassaan Pohjoinen päiväkirja. Se on todellinen hitaan elämän ylistyslaulu.  Siinä  kalastetaan kesät talvet. Väliin tervataan venettä ja jo kohta se laitetaan talviteloille. Käydään marjastamassa ja metsällä. Muistellaan menneitä retkiä ja erätoverita. Siirretään perinteitä jälkipolville, halutaan jotain itsestä jäävän elämään.

 

Ristiriitaiselta minusta tuntuu Haakanan suhtautuminen luonnonsuojeluun. Hän näkee kaiken suojelun tulevan etelästä. Hän leimaa kaikki luonnonsuojelijat samalla hihhuli-leimasimella. Tämä on minusta outoa mieheltä, joka on asunut Lapissa suurimman osan elämästään,  nähnyt omin silmin mitä täällä on tapahtunut ja tutustunut paikallisiin ihmisiin.

 

Haakana epäilee nykyistä luonnonkäytön kehitystä. Hän ei ole valmis ottamaan käsi ojossa vastaan kaiken maailman kansalaisia nauttimaan jokamiehen oikeuksista metsiimme. Kyseenalaistan minäkin tämän oikeuksiemme kaupallistamisen ja kansainvälistämisen.

 

Tässä lopuksi lainaus Pohjoisen päiväkirjan tekstistä:

Vapaa luonnossa liikkuminen on arvokas asia. Aivan arvostettua on jokamiehen oikeus luonnon tarjoamiin marjoihin ja sieniin. Kaikki se ja paljon muuta luonnosta löytyvää hyvää on tähän asti ollut tarjolla oman maan kansalaisille. Mitenkäs nyt, miten tästä eteenpäin? Onko omamaa-käsite poistumassa sekä sanastosta että käytännöstä. Pitääkö sellaiseen suostua? Sopiiko panna vastaan edes ajatuksissaan?

Kansainvälistymisestä puhellaan myönteiseen sävyyn. Pitääkö sen levittäytyä myös suomalaisille marjamaille, joutuu kysymään.

 

 


Sakari Kännö

 

Sopulikaupunki

Lastuja Luirolta

 

WSOY 2007

Sakari Kännöä  (s. 1941) ei paljoa tarvitse esitellä. Hän niitti mainetta ja kunniaa ansaitusti Mosku –kirjallaan. Valitettavaa vain on, että muut Kännön kirjat ovat jääneet Moskun varjoon, vaikka ne ovat yhtä ansiokkaita sekä kerronnaltaan että Lapin tuntemukseltaan kuin tuo esikoisteos Mosku.

 

Kännö on tullut tuntemaan Lapin perukat työskennellessään kalabiologina. Silloin hän joutui/sai kiertää Lapin vesistöt moneen kertaan. Sopulikaupunki-kirjassaan hän kertoo näistä työmatkoistaan ja niillä sattuneista tapahtumista mielenkiintoisesti ja lämpimällä huumorilla. Pääasiassa hän kertoo matkoista Yli-Luirolle heti Lokan tekojärven vedenpaisumuksen jälkeen. Siellä tutkittiin altaan vaikutusta paikallisiin kalakantoihin. Menetelmä, jolla kalat joesta pyydettiin oli sähkökalastus. Se oli raaka menetelmä, josta vain harvat kalat selvisivät hengissä. Vähänlaisestihan siellä niitä kaloja oli – tuho näytti totaaliselta.

 

Tutkijana ja biologina Kännö kiinnitti ”tavallista pulliaista” enemmän huomiota ympäristöönsä muutenkin. Metsähallituksen niin sanotut metsänhoitotoimet saavat kitkerää arvostelua, samoin kuin muutkin metsähallituksen tuonaikaiset aikaan saannokset Lapin perillä. Lakonisesti hän tuumaakin kirjan alussa, kun metsähallituksen miehet olivat kairassa valehdelleet hänelle tien reitin seuraavasti: Seuraavalla kerralla tiesimme, että Saabin kuski oli kusettanut. Kai se oli virkana metsähallituksessa.

 

Mielestäni kirjan huvittavin juttu oli kertomus nimeltään Selviytymispakkaus. Maha tuli kipeäksi nauramisesta, sitä lukiessa. Mutta siitä en enempää kerro, lukekaa itse. Sen sijaan pieni pätkä Nuortilla tapahtuneesta koivun kaatumisesta:

                      Takana kasvoi muiden seassa vankkarunkoinen vino koivu. Päivä oli tuuleton, mutta puu naksahteli omia aikojaan, narisi ja välillä vinkaisi. Juutuimme seuraamaan, josko siitä jokin luonnonihme kehittyy. Viimein pamahti ja humahti. Lehtevä koivu romahti pitkälleen tavoittaen vesirajaa. Syheröinen, monessa historiassa tapellut kanto jäi työntämään kyljestänsä uutta vesaa. Se oli niin hidasta, että läksimme.

 

-Kyllä oikea tarinaniskijä kirjoittaa hyvän tarinan sellaisestakin, mitä muut eivät noteeraa lainkaan.

 

Kirjan päätöstarina on kuvaus matkasta, jonka Kännö tekee Luirolle turistina liki kolmekymmentä vuotta edellisen käyntinsä jälkeen. Paikat ovat muuttuneet – vesakkoa työntää entiset asumakentät, pois on hävitetty vanhat kämpät ja altaalle on merkitty venereitit. Joesta saa taas kalaakin. Vastaantulijoita riittää. Kännölle tämä ei ole enää se Luiro, johon hän kerran rakastui.

 

Niin kirjan nimi Sopulikaupunki tulee vanhan Karapuljun kämpän alla ja vesilähteellä sijainneesta sopuliyhdyskunnasta.

 


 

 

Sven Lokka

 

 

 

 

 

Kahden kesken omantunnon kanssa

Julkaistu: Punalippu-lehti 3/1989 ss.3 – 39.

 

Kuka on tuhonnut Kuolan niemimaan metsät?

Julkaistu: Kultuurilehti Carelia 3/1991 ss 57 – 67.

 

Kuolan suomalainen Sven Lokka (s. 1924) on monilahjakkuus, joka on taistellut vuosia Kuolan metsien ja vesistöjen puolesta.  Sain käsiini kaksi hänen kirjoittamaansa novellia. Molemmat ovat väkeviä kannanottoja Neuvostoliiton harjoittamaa metsätaloutta vastaan.

 

”Kahden kesken omantunnon kanssa” kuvaa Lutolle perustettavan Suomeen puuta toimittavan puutavara-varaston takkuista alkutaivalta. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, jolloin Suomessa metsäteollisuutta laajennettiin. Lutolta Suomeen toimitettiin puuta 100 000 kuutiota vuodessa. Se meni sellutehtaille ja rakennuspuuksi. Ostaja oli Kemi Oy. Suomalaiset firmat saivat puuta Neuvostoliitosta pilkkahinnalla, eivätkä välittäneet siitä miten sitä korjattiin. Hakkuutapana oli kaikki sileäksi laidasta laitaan. Karahkaakaan ei saanut jäädä pystyyn. Puu, mikä ei kelvannut Suomeen kasattiin varastoalueen reunamille ja kun alue oli täyttynyt niin se sytytettiin tuleen. Miljoonia kuutioita koropuuta ja muuta käyttökelpoista pintavikaista puuta poltettiin roviolla! Käsittämätöntä!

 

”Kuka on tuhonnut Kuolan niemimaan metsät” – kirjoitus löytää useitakin syyllisiä tuhoon, mutta kaiken takana on kuitenkin suuri ihmisen välinpitämättömyys ja ahneus. Lokka kritisoi ankarasti mm. Neuvostoliiton metsäluokitusta, jonka mukaan Muurmanninn alueen metsät ovat tasankometsiä. Niitä voitiin hakata kun ympärysmitta oli rinnan korkeudelta 12 – 16 cm. Tähän tultiin kun hakkuuikää ja kokoa alennettiin aina kun  edellisen luokituksen mukaiset metsät oli hakattu.

Lokka kysyy mitä tapahtuu kun metsä hakataan viimeistä puuta myöten. Linnut ja petoeläimet jäävät ilman olotilaa. Ohut sentin vahvuinen humuskerros kuivuu ja tuuli kohta kuljettaa hiekkaa tilalle. Näin on tapahtunut Varuskajoen suistossa, jossa satoja hehtaareja peittää tuulen kuljettama hiekka.

 

Toki Neuvostoliitossakin oli lakeja luonnonsuojelemiseksi, mutta eihän niitä noudatettu ,vaan tulkittiin. Eli kuten Lokka kirjoittaa Galina Proninaa lainaten Hikiotsalla kansanvalitut säätelevät uusia hyviä lakeja. Sitä eivät ressukat kuitenkaan aavista, ettei valtiovalta kuulu heille. Taitava virkailija tekee kädenkäänteessä tyhjäksi mitkä tahansa uudistukset.

Tuo neuvostoajalta peräisin oleva lausunto pitää erittäin hyvin paikkansa tämän päivän Suomessa, kun katsoo, miten täällä metsiä käsitellään.

 

Vuonna 1973 Ylä-Tuloman metsäteollisuuspiiri oli myynyt Suomeen raakapuuta 1,6 milj. kuutiometriä.  Siitä oli maksettu 38 milj. valuuttaruplaa, joka meni suoraan SNTL:n valuuttapankkiin eikä hyödyttänyt mitenkään Kuolan aluetta. Jalostettuna tuon puumäärän arvo olisi ollut kymmenkertainen. Vaikka puuta tuli Suomeen valtavat määrät oli se vain osa siitä mitä oli hakattu. 40 prosenttia hakatusta puusta meni kaatopaikoille, 10 prosentista tehtiin sahatavaraa, joka myytiin etelään. Metsävarojen tuhlaus on ollut järkyttävää.

 

Luettuani nämä kaksi Sven Lokan novellia jäin miettimään, minkähänlaista jälkeä Suomen metsäfirmat tällä hetkellä maailmalla oikein saavat aikaan?

 

  


 Hufvudstadsbladet 24.12.2007

Ruotsinkielinen teksti: Sanna Karlsson

Suomeksi kääntänyt: Eila Ylilokka

 

Sivu 3

kuva YLEISKATSAUS Helikopterista on helpompi tarkkailla villin porokarjan liikkeitä ja sitten johtaa maassa olevat miehet oikeaan.

 

UUSI TEKNIIKKA OHJAA POROJA

Poromiehet eivät enää nykyään selviä ilman helikopteria, moottorikelkkaa ja radiopuhelinta.

 

Matalalla pörräävä helikopteri etenee porotokan perässä ja ohjaa sen oikeaan. Äänitorven töräytykset pelottavat poronvasat niin, että ne ryntäävät sinne minne pitääkin: poroerotteluaitauk-seen. Kymmenkunta vuotta on helikopteri ollut tavallinen näky Lapissa poroerottelujen aikaan ja enää poromiehet eivät voi ajatella työskentelevänsä ilman sitä.

- Kun minä aloitin 1960-luvulla niin hiihdimme kaikkialle. Muutaman viikon reissuilla asuimme teltoissa (tark. laavua) metsässä. Silloin kesti viikkoja tehdä sama työ, jonka nyt teemme muutamassa päivässä helikopterilla ja mönkijöillä, sanoo Antero Ylilokka. Hän on yksi niitä poromiehiä, joka on pisimpään työskennellyt Kemin-Sompion paliskunnassa, Suomen suurimmassa,  jossa on 12 000 eloporoa.

Mutta luonto hallitsee yhä.

- Me emme koskaan päätä, sen tekee luonto, sanoo hän.

 

Sivu 8

 

kuva TARKKAA Lunta ei saa tulla yhtään helikopterin tankkiin sanoo lentäjä Matti Soppela ja poronhoitaja Antero Ylilokka on tarkkana, kun he tankkaavat joka toinen tunti.

 

kuva AHERRUSTA Ensimmäinen kosketus ihmiseen ei ole tämän vasan mieleen. Poromiehille on tärkeää saada tietää, mikä vasa kuuluu kenellekin, se on heidän tulojensa perusta.

 

kuva HÄMMINKI On kuin porokaruselli, kun porot ryntäilevät ympäriinsä aitauksessa. Mutta Helge Kavakka ja toiset poronhoitajat ovat tottuneet siihen, ja seisoskelevat rauhallisina ohikiitävien sarvien ja koparoiden seassa.

 

POROJA PAIMENNETAAN YLHÄÄLTÄ

 

Tämä vuosi on hyvä porovuosi, kiitos viime kesän suurien sienien. Jatkossakin, kuten ennen ja nyt, porotalous elää kokonaan luonnon ehdoilla. Tekniikka auttaa alkuun: helikopterista on tullut aivan välttämätön.

 

Hiljaisuus on melkein täydellistä. Tuli vähän ratisee, Helge Kavakka sen näppärästi sytytti kun 16 miinusasteen pakkanen alkoi nipistellä varpaita ja poskia. Joskus tipahtelee lunta puista alas märkinä möykkyinä. Me istumme satukirjankauniissa talvimetsässä ja odotamme, että lumi kahvipannussa sulaa. Radiopuhelin, joka roikkuu taitetun oksan haarassa rätisee. Samanaikaisesti kuuluu ääni, jota odotamme: helikopterin roottorinlapojen ääni. Lyhyet äänitorven törähdykset lähestyvät nopeasti. Menemme metsäautotielle, seisomme keltaisen muovinauhan vierellä. Nauhaa on vedetty kilometrejä estämään porojen pakenemista. Muutamia minuutteja myöhemmin näkyvät ensimmäiset liikkeet puiden välistä.

Sitten kaikki tapahtuu nopeasti. Paimenkoira haukkuu ja tienvieren avonaisessa maastossa virtaa poroja: epäselvä massa sarvia, koparoita ja turpaa, joka ryntää ohi muutamassa sekunnissa. Muutama hämmentynyt yksilö yrittää väärään suuntaan, mutta nopeasti on kaksi poromiestä edessä mönkijöillään. Ainuttakaan karkaamisyritystä ei sallita, suuntana on poroerotteluaita.

Helikopteri palaa takaisin silmänräpäyksessä tarkistamaan, että ei ole jälkeenjääneitä ja surraa sitten tiehensä puidenlatvojen yli. On ainoastaan kaksi kilometriä matkaa aitaukseen. Kahvipannu saa jäädä, nyt on kiire.

 

VANHAA JA UUTTA SEKOITETAAN

Olemme Suomen suurimmassa paliskunnassa, Kemin-Sompiossa. Täällä metsässä, muutamia kymmeniä kilometrejä Lokan tekojärvestä. Me olemme 100km x 150km käsittävän alueen länsirajalla. Itäraja on itäraja, Korvatunturi sijaitsee myös ALUEELLA.

Poronhoito on sekoitus perinteitä ja uutta. Nykyään helikopteri on avainasemassa porokarjan ajossa, kuten myös radiopuhelimet, mönkijät ja moottorikelkat. Mutta vanha totuus pätee yhä.

- Me elämme luonnon ehdoilla, sanoo Antero Ylilokka, yksi pisimpään mukana olleista, aikaisemmin päivällä istuessaan tulilla.

- Me aloitimme molemmat poromiehinä aivan 1960-luvun alussa ja olemme olleet mukana siitä asti. Kun hän ja Helge kuuluivat paliskunnan nuorimpiin, hoidettiin poroja kuten oli tehty satoja vuosia.

- Viikkojen reissuilla me asuimme metsässä laavulla. Saattoi mennä kolmekin viikkoa ilman, että käytiin kylässä. Silloin hiihdettiin kaikkialle. Se, mikä vei aikaa silloin viikkoja, tehdään nyt muutamassa päivässä helikopterilla ja mönkijöillä.

Antero ja Helge ovat jo yli 60-vuotiaita ja eivät enää kaukana maastossa. Antero hoitaa ”maastohuolintaa” helikopterille joka on tankattava joka toinen tunti. Helge taas istuu vahtina paikassa, jossa muovinauha ylittää tien. Mutta he ovat yhä edelleen metsässä. Muutamaksi viikoksi syksyllä  ja talvella he saapuvat Lamminharjun kämpälle, Pihtijoen varteen.

 

Sivu 9

 

Hirsikämpässä hallitsee Kauko Paadar. Jäntevä 73-vuotias otti kokin hommat sen jälkeen, kun edellinen ei jaksanut pitempään kuin 92-vuotiaaksi asti. Ei ole vaikea uskoa, että myös Kauko on mukana vielä 20 vuotta.

- Minähän olen edelleen nuori mies. Vaikka en ole ihan yhtä nopea kuin aikaisemmin ja se käy vaaralliseksi poroaidassa, selvittää hän minuutti sen jälkeen, kun me astumme kämppään aamulla. Samanaikaisesti hän kauhoo poronkäristystä ja perinteisiä pitkulaisia Lapin manteliperunoita paperilautaselle.

- Toiset käyttävät paljon rasvaa poronkäristykseen, toiset eivät lainkaan. Siskon-poikani joka on kokkina etelässä, hän laittaa paljon mausteita. Mutta se ei ole tarpeellista.

Kaikki toiset ovat jo syöneet  ja vetävät ylleen vaatteita kerroksittain, jotta selviäisivät 15 km mönkijän päällä. Turkislakki ja perinteiset kippuranokkaiset poronnahkakengät pitävät jalat ja pään lämpimänä.

Helikopterilentäjä Matti Soppela syöpäsee annoksensa ja menee ulos riisuakseen helikopterin hopeanvärisestä suojasta. Vartin lämmityksen jälkeen hyppää myös Aaro Pyhäjärvi kopteriin. Hän opastaa minne Soppelan on lennettävä. Roottorinlavat pyörivät nopeammin ja nopeammin kunnes hauras kapine kohoaa suoraan ylöspäin ja katoaa harmaaseen aamuvaloon.

 

ELÄVIÄ KUVIA YMPÄRI MAAN

Palaamme Kaukon kanssa tuvan lämpöön. Kestää tunteja ennen kuin porot ovat niin lähellä, että me voimme olla kuulolla. Kämpässä on pienen eteisen lisäksi vain kaksi huonetta. Molemmissa on leveät makuuritsit seinästä seinään. Koukuissa seinällä roikkuu pari oranssin värisiä villavanttuita, vaalean vihreä Mehukattipönttö ja vähän puhtaita käsipyyhkeitä. Lattiaharja ja ylimääräinen pari sisätossuja nojaavat seinää vasten ja ritsien alla on pusseja ja laukkuja omistajiensa makuusijojen kohdalla.

Mukavuudet koostuvat ulkohuussista ja saunasta sekä tärkeästä ruokavarastosta, joka on ripustettu kahden puun väliin. Siellä on kaksi poronroppia kirkkaansinisen muovipressun alla. Kauko, paljain jaloin harmaissa villahousuissa tiskaa muovipaljussa astioita ja suu käy kaiken aikaa. Ajatuksia siitä kuinka huono asia se on, kun Kemijärven selluloosatehdas suljetaan, ja kovasta lapsuudesta ilman isää, siitä siirrytään teräviin mielipiteisiin petoeläinpolitiikasta ja koneellisen metsänhakkuun pirullisuudesta.

- Metsänhakkuu kesäaikaan pitäisi olla kiellettyä. Se häiritsee erämaanrauhaa ja vaikeuttaa porojen ja meidän elämää.

Bensiinikäyttöinen aggregaatti lämmittää kämpän kunnollisesti ja hetken päästä Kauko miettii, että jospa aukaisisi ikkunan. Kun kylmä ilma virtaa sisään, puen minä ylimääräisen puseron ylleni. Palaute ei jää tulematta:

- Ne naiset, niitä minä en voi käsittää, sanoo poikamies, joka on valinnut naimattomuuden, huolimatta hyvistä mahdollisuuksista erityisesti 1960-luvulla, jolloin hän kiersi kahden veljensä kanssa ympäri Suomea liikkuvan elokuvateatterin mukana.

- Nauvossa tapasin naisen joka ei osannut lainkaan suomen kieltä. Ihmettelin kovasti. Helsingissä hän ei ole ollut sen jälkeen kun veljekset lähtivät takaisin elokuvateatterista vuonna 1969 eikä hän ole kaivannut kaupunkilaiselämää lainkaan.

 

LAPSUUDEN UNELMASTA TULI TOTTA

Vain harvat nuoret valitsevat poromiehen elämän nykyaikana. Useimmat etsivät toimentulonsa jostakin vähemmän työläästä ammatista. 30-vuotias Jouni Ahvenainen vietti 5 vuotta Torniossa ja 2 vuotta Helsingissä. Hänellä oli koti-ikävä joka päivä. Kun hänen enonsa halusi eläkkeelle neljä vuotta sitten ja soitti Jounille, että ostaisinko tämän karjan, ei Jouni kieltäytynyt.

- Otin jättilainan, mutta en ole katunut kertaakaan. Tämä on ainut asia, jota olen halunnut tehdä pienestä pojasta lähtien. Täyttyneen unelman arvoa ei mitata rahassa.

Kun peruskoulu loppui, kadehti Jouni niitä luokkakavereitaan, joiden isillä olivat suuret porokarjat ja joiden pojat saivat alkaa hoitamaan niitä. Niin ei ollut hänen kohdallaan.

- Isälläni oli vain muutamia poroja. Silloin olin aivan kummissani kunnes ajattelin, että minun on tehtävä jotakin. Jouni alkoi tehdä työtä rakennuksilla ja tehtaissa. Edelleen hän matkustaa maata päästä päähän kevään ja kesän aikana tienatakseen vähän ylimääräistä.

- On hyvä käydä muuallakin ja nähdä maailmaa, silloin tietää mitä haluaa. Huolimatta suurista investoinneista on Jouni Ahvenainen täynnä luottamusta.

- Vapaus on parasta tässä ammatissa. Niin ja kyllähän poroihin tietenkin tykästyy!

 

YMPÄRI JA YMPÄRI

Takaisin poroaitaukseen. Ehdimme porojen etupuolelle, mutta ei liiaksi. Yhteensä viisi, kuusi poromiestä seisoo meidän lisäksemme veräjällä ja odottavat kunnes ensimmäiset mönkijänvalot vilkkuvat puiden välistä. Pian maa jytisee kun yli 200 poroa tulee rynnäten. Tokan seassa on yksi kellokas, mutta se ryntäilee täsmälleen yhtä villisti kuin toisetkin. Miehet seisovat heiluttaen käsiään ja huutaen poroille, jotta saisivat ne ryntäämään oikeaan reikään aitauksessa. Siellä sitten merkittömät vasat merkitään. Portti suljetaan nopeasti viimeisen paniikin iskemän poron takajalkojen jälkeen. Karusellin pyöriminen jatkuu. Ympäri ja ympäri juoksee tokka. Paitsi joskus kun yksi poroista saa lauman kääntymään. Silloin on jo totaalinen paniikki päällä ja porot ryntäilevät kohti kaikkia veräjiä. Muutamassa minuutissa he saavat jälleen kaikki otteeseensa ja niin kaikki pyörivät kohti toista veräjää.

Miehet ja yksi nainen seisovat liikkuvan tokan ympäröimänä ja tarkkailevat korvia. Joskus heilahtaa suopunki tai ojentuu käsipari ja niin vasa makaa ja sätkyttelee maassa. Numerolapun hihna pujotetaan kaulaan ja pari sekuntia myöhemmin hyppää vasa ylös ja katoaa aaltoilevaan harmaan ja ruskean massaan. Kun kaikki merkittömät vasat saavat numeronsa päästetään koko tokka seuraavaan karsinaan, jossa saavat olla seuraavaan päivään. Silloin on suuri poroerotus. Silloin erotellaan eloporot teuraista. Karsinassa vasa etsii nopeasti emänsä ja silloin tiedetään kuka sen omistaa.

Ulkopuolinen ei saa kysyä edelleenkään, kuinka monta poroa poromies omistaa, se on vanha totuus, joka pätee helikopteriaikanakin.

 

sivu 10-11

 

 kuva ODOTUS Porometsässä tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta sitähän Helge Kavakalla on kymmenien vuosien poronhoitajakokemuksen jälkeen.

 

kuva TUORETAVARAA Kauko Paadarilla on ulkoilmavarasto poronlihalle. Aamulla tarjotaan poronkäristystä ja iltapäivällä lihakeittoa.

 

kuva PERUSTARPEET Kun helikopterilentäjä Matti Soppela lappaa suuhunsa aamuisen poronkäristyksen, on Kauko Paadarilla jo valmiina pannukahvi.

 

kuva HAASTAVAA Matti Soppela sanoo, että porolennoilla on vaikeat olosuhteet. Matala korkeus, matala nopeus ja kova tuuli saavat aikaan sen, että hänen on oltava täysin jännittynyt kaiken aikaa.

 

HÄN LUMOUTUI LAPIN TAIKAAN

 

Helikopterilentäjä Matti Soppela ei tiennyt mitään poroista, kun hän alkoi lentää porolentoja neljä syksyä sitten. Nyt hän sanoo, että voisi ajatella asuvansa Lapissa.

 

SAVUKOSKI – Tämä oli minulle täysin uusi maailma, kaikki mitä poronhoidossa tehdään, kertoo Matti Soppela. Hän istuu pakettiautossa matkalla tukikohdasta Savukoskelta porokämpälle Lamminharjuun. Matkaa on yli sata kilometriä helikopterille, joka on jätetty kämpän pihalle, paketoituna hopeanväriseen suojaan. Illalla hän on ajanut Sodankylän kautta – sata kilometriä lisää yhteen suuntaan – lentopolttoainetta hakeakseen.

-         Siitä tulee tarpeeksi pitkä matka ja pitkä päivä.

 

Soppela saapuu viideksi viikoksi kerrallaan ajamaan poroja, sitten hänellä on viikko vapaata. Hän alkaa nauraa, kun kysyn, kuinka hän viettää viikonloppunsa Lapin viikkojen aikana.

-         Täällä ei viikon päivillä ole mitään merkitystä. Kun on poroja ajettavana, silloin niitä ajetaan. Joskus päivät ovat tosi pitkiä, erityisesti silloin minä nukun kämpällä pitempiä aikoja.

 

Tuntemattoman eteläsuomalaisen sopeutuminen porukkaan ei ole helppoa.

-         Nämä ihmiset täällä ovat työskennelleet yhdessä vuosikymmeniä ja tuntevat toisensa ulkoa ja sisältä. Kun uusi ihminen saapuu, katsovat ja miettivät he aikansa, mikä mies tuo on. Mutta nyt olen täällä jo neljättä syksyä, enkä ole enää outo lintu. Nyt he tietävät kuka minä olen.

 

Lentäjällä ja poromiehillä on paljon tekemistä päivän valoisten tuntien aikana. Illalla, kun Soppela saapuu kämpälle, on rauhallista.

-         Tähän aikaan vuodesta on nukuttava paljon tappaakseen aikaansa. On aivan hiljaista. Joku huoltaa työvälineitään, puhumme mitä seuraavana päivänä teemme, joku kertoo vanhoja muistoja, joku heittää ajatuksen, jota sitten pohdimme.

 

OIKEAAN OSUNUT

 

38-vuotisen elämänsä aikana Soppela on kokeillut monenlaista työtä, nyt hän on löytänyt oikean alan. Kymmenientuhansien eurojen satsaus helikopterilentäjänkoulutukseen oli oikea sijoitus.

- On aivan fantastista lentää helikopteria. Vaikka voisin tehdä jotain muutakin, on lentäminen täällä ehdottomasti mielenkiintoisinta.

Haasteita ei puutu etenkään Lapin lennoilla.

- Hidas nopeus ja matala korkeus tekevät lentämisestä haastavaa. Liikummehan tunturialueella, jossa tuulet ovat joskus todella kovia. Tunturin päällä on vakaata, mutta laaksoissa on yllättävän voimakkaita ilmavirtauksia, niitä on pidettävä silmällä. Kaksipaikkaiset helikopterit ovat aika pienitehoisia, asiakkaat eivät halua enempää kustannuksia. Se tekee helikopterista paljon arempia.

- Porojen ajaminen helikopterilla käy raskaaksi ajanoloon. Meitä on liian vähän, jotka teemme tätä. Olisi helpompaa, jos meitä olisi useampia. Kun on ainoa joutuu olemaan täällä kiinni koko ajan.

Kotona Vantaalla odottaa asuinkumppani, joka ei ole kovin iki-ihastunut Soppelan pitkiin oleskeluihin pohjoisessa. Soppela on kuitenkin hyvin tottunut Lapin elämäntyyliin. Hän voisi ajatella, että joskus tulevaisuudessa muuttaisi etelän kiireestä rauhalliseen Lappiin.

 


 

 

 

Veikko Salo

 

PIHKAINEN VERI

 

Myllylahti Oy

Suomussalmi 2002

 

Veikko Salo on eläkkeellä oleva metsäteknikko, joka on tehnyt elämäntyönsä Metsähallituksessa. Hänen työmaataan ovat olleet Sallan selkoset. Hän meni suunnittelemaan hakkuita vanhoihin ikimetsiin,  ja kun hän oli niissä työnsä tehnyt tilalla olivat valtavat aukeat kynnöksineen ja istutettuine taimineen. Sellaista se oli kaikkialla siihen aikaan. Salo kertoo kirjassaan ”Pihkainen veri” rehellisesti työnantajansa menetelmistä ja moraalista.

 

Kirjan tarinat alkavat 1950-60 lukujen taitteesta, jolloin hakkuut etenivät ”vaara vaaralta aukeaksi- periaatteella”.

 

Metsät olivat laidasta laitaan yli-ikäisiä ja avohakattavia. Välimetsiä ei silloin jätetty. Hakkuut etenivät jyräävästi, samalla kertaa meni paljaaksi koko vaara, jopa yksittäiset puutkin poimittiin paljakan reunoilta. Järjetöntä hommaa se oli. Itse kukin syyllistyimme osittaiseen metsän tuhoamiseen lakialueiden reunamilta. Sitä paitsi hakkuut olivat lähellä suojametsäalueen rajaa. Raha saneli toiminnan puitteet silloinkin. (ss. 18-19).

 

Tuntsan metsäpaloalueen savotoissa Salo myös oli mukana.

 

Hakkuiden jatkuessa huomattiin järeän puun leimaus tarpeelliseksi. Tukit piti saada tarkoin talteen, niistä ne markat tulivat, vähäiset tosin. Kuitupuu meni lähes ilmaiseksi. Siemenpuiden pystyyn jättäminen ei olisi tehnyt merkittävää lovea hoitoalueen tulopuoleen, mutta siitä huolimatta ne muiden mukana matkasivat maailman markkinoille. (s. 33).

 

Metsiä hakattiin hakkaamasta päästyäkin, uudistumisesta ei huolta kannettu.

 

Tuhoon johtavalla systeemillä – vaara kerrallaan sileäksi – oli edetty jo toista vuosikymmentä. Hakatut alueet olivat jääneet ilman hoitoa. Tilanne oli niin paha, että siitä ei edes haluttu enää puhua. Koivut ja kaikki pinoon kelpaamaton havupuu oli jäänyt pystyyn. Raiskioita oli kilometreittäin, paikoin jopa peninkulmittain, eri puolilla hoitoaluetta. Hakkuista saadut kantorahatulot olivat häipyneet valtion pohjattomaan pussiin. Rahaa ei kerta kaikkiaan riittänyt jälkitöihin, ei ole tiedossa oltiinko sitä tosissaan yritettykään. (s. 51).

 

Viimein valtion metsien hoitaja Metsähallitus keksi uudistamiskeinon;  aurauksen  ja kasvatettujen taimien istuttamisen. Puhuttiin metsänviljelystä.

 

Auraukset alkoivat ilman tarkempia suunnitelmia. Aurattavia alueita oli niin paljon, että kuviokohtainen suunnittelu tuntui liian isotöiseltä. Sitä vaan käännettiin laidasta laitaan koko hakkuuaukko. Maaperä kuitenkin vaihteli ja pian huomattiin, että virheiden välttämiseksi suunnittelun tehostaminen oli paikallaan. (s. 113).

 

Metsänhakkuutavat kehittyivät tai ainakin siltä näytti.

 

Avohakkuu kaistaleittain (AVH-kaist.) oli uusi metsienkäsittelytapa, jota tuli käyttää varsinkin toimenpiderajan lähialueilla. Kaistaleiden leveys piti olla vähintään kuusikymmentä, mutta enintään sata metriä. Saman levyisiä, käsittelemättömiä välialueita tuli olla yhtä paljon kuin hakattavia.

Kaistaleiden suunnittelu ja maastoon merkitseminen lisäsi työtä huomattavasti. Leimikon koko tuplaantui, samoin myös tarve rakentaa varsiteitä. (s. 128).

 

Kemijärven tehtaan rakentaminen vaikutti mm. teiden rakentamiseen.,

 

Toimintapiirin tieverkostosuunnitelma eteni. Tehtiin perusteelliset selvitykset alueen puumääristä, metsien uudistamis- ja hoitotarpeista. Puutavaran kuljetus Kemijärven tehtaalle oli ratkaiseva tekijä. Silloin jo laskettiin, että puutavaran virta metsästä tehtaalle tulee jatkua vuodenajasta riippumatta. Se edellytti, että tie rakennetaan kestämään ympärivuotista kuljetusta. (s. 136).

 

Oulangan kansallispuistoa laajennettiin vastoin Metsähallituksen tahtoa.

 

Oli puhuttu suurista metsätaloudellisista menetyksistä, mutta totuus oli toisenlainen. Kyseinen alue on kovin rikkonainen, enimmäkseen aukeita tai vähäpuustoisia soita. Vajaa kolmasosa alueesta on metsämaata. Puustoiset alueet ovat pinta-alaltaan pieniä ja vaikeakulkuisten matkojen takana. Teiden rakentaminen  olisi tullut niin kalliiksi, että se olisi kyseenalaistanut puunkorjuun kannattavuuden. (s.151).

 

Vesakoita lentomyrkytettiin MCPA:lla.

 

Mitä tuosta myrkkysavotasta jäi käteen? Muutaman vuoden kuluttua havaittiin entistä oksikkaampia mäntytaimikoita. Kaivattiin sekaan laatua parantavia lehtipuita, ja niitä olikin tulossa, olihan suurimpia koivuja jäänyt eloon ja siementämään. Vesakot olivat kyllä paljon jäljessä mäntyjen kehityksestä, mutta uskottiin koivujen ehtivän vielä jarruttamaan mäntyjen oksiintumista.

Kenttäkerroksessa ei juuri näkynyt vaurioita. Sen sijaan mustikat ja puolukat olivat entistä suurempia ja mehukkaampia. Marjojen poimintakielto koski myrkytysvuotta. Se meni vähin äänin ohi. Myöhemmin puhuttiin parantuneista marjasadoista. (s. 155-156).

 

Moto vei työt metsureilta ja nuoret metsät jäivät hoitamatta.

 

Kone vei työn, mutta nuorten metsien hoidossa se ei pysty kilpailemaan metsurin kanssa. Hyvään alkuun päässeet nuoreikot kaipaavat hoitajiaan. Nuoret metsät ovat valtava tuotantokoneisto, se pitäisi vain trimmata kuntoon. Se sijoitus poikisi aikanaan hyvän tuoton. Työ on kiireellinen. (s. 185).

 

Metsänjalostus epäonnistui.

 

Tutkimuksissa tehtiin tyrmäävä havainto. Vieras pölytys pilasi koko homman. Ei riittänyt, että siemenviljelyksen ympäriltä oli poistettu saman puulajin oletettu pölytysmahdollisuus. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että tutkimuksissa oli havaittu joidenkin kasvien siitepölyä tulevan jopa Pohjanlahden yli. Kun siitepölyä havaittiin lahden länsirannalla, niin sopivien tuulten myötä se vuorokauden kuluttua oli jo Pohjanmaan rannikolla.

Vieras pölytys teki siemenviljelmiltä tulevan siemenen Pohjois-Suomeen kelpaamattomaksi. (s. 189).

 

Kaunisharjun luonnonhoitometsäkin hakattiin.

 

Luonnonhoitometsän hakkuu jatkui ilman suurempia kärhämöitä, kun media ei ollut päällepäsmärinä vielä silloin Lapin perukoilla. (ss.193-194).

 

Metsähallituskin huolestui 1980-luvun lopulla Kuolan saasteista. Retki Kuolaan paljasti  muutakin kuin saastetuhoja.

 

Retkeilimme Kantalahden ympäristön metsissä. Meille tarjottiin sajut viraston tiloissa. Samalla saimme kuulla huolten sävyttämän, seikkaperäisen selostuksen metsien tilasta Kuolan alueella oppaittemme suomentamina. Maastossa olimme jo kaivanneet, että missä ovat tukkipuut. Meille kerrottiin, että laajamittaiset rakennushankeet ovat syöneet järeämmän puuston, ja että edessä on neljänkymmenen vuoden tukkipula. (s. 218).

 

Salo kertoo kirjassaan myös mukavia metsästys- ja kalastustarinoita sekä kuvaa kämppäelämää savotoilla. Kirja kannattaa lukea. Selviää miten  metsissä on nykyiseen tilanteeseen tultu ja onko mikään loppujen lopuksi muuttunut. Ainakin kirja todistaa, että valtion rahan hankinnan esteenä ei ole luonnon kestävyys ja syrjäseutujen ihmisten terveys.

 


  

 

Robert Harris

 

POMPEJI

 

Otava, 2005

 

Pompejin kaupunki tuhoutui 23.8.79 Vesuviuksen purkautuessa. Tuo päivä oli sattumalta Vulcanalia eli roomalaisten tulen jumalan juhlapäivä, jota vietettiin muun muassa syömällä, juomalla ja uhraamalla lahjoja tulen jumalalle. Harris on kirjoittanut todella jännittävän kuvauksen Pompejin neljästä viimeisestä päivästä. Kirjan kirjoittaminen on vaatinut valtavan määrän taustatyötä, niin tarkkaa on kaupungin ja sen asukkaiden elämän kuvaus, samoin kuin tulivuorenpurkauksesta kertovien enteiden kuvaus.

 

Lukija pääsee katsomaan Pompejin ja sen naapurikaupunkien elämää akveduktin insinööri Attiliuksen silmin. Attilius saa jättimäisen vesijärjestelmän hoitoonsa edellisen insinöörin kadottua mystisesti. Mikään akveduktissa ei ole kohdallaan ja Attilius selvittää vikaa. Samalla kun hänelle valkenee vian laatu ja laajuus, valkenee myös kaupunkien ihmisten elämästä yhtä ja toista.

 

Pompejissa ja sen ympäristössä elää vaurasta väkeä. Vesuviuksen rinteiden oliivi- ja viinitarhat ovat tuottoisia, kuten kalakastiketehdaskin merenrannassa. Kaupunkien kruunamaton kuningas on kuitenkin vapautettu orja Ampliatus, joka on hankkinut valtavat rikkaudet äärettömällä röyhkeydellään. Kaikki ovat hänelle velkaa ja hän ohjailee vaaleilla valittujen luottamusmiesten päätöksiä. Hän lahjoo virkamiehiä ja tapattaa hankalat henkilöt.

 

Orjat tekevät kaiken työn. Ihmisiä on rahdattu kaikkialta maailmasta tekemään työtä, jota kukaan vapaa mies ei tee. Bordelleihin on tuotu naisia ja lapsia Aasiasta asti. Rikkaat kuluttavat aikaansa elämyksiä etsimällä ja loikoilemalla kylpylöissä. Elämysten tavoittelussa mennään äärimmäisyyksiin.

 

Vesuvius ei purkaudu yllättäen. Se antaa merkkejä tulossa olevasta räjähdyksestä . Maa tärähtelee, kuuluu jyrähtelyä, voidaan haistaa rikinkatkua ja kun laskee viinilasin pöydälle, ilmaantuu siihen renkaita. Vain harvat ihmiset ymmärtävät nämä merkit. Kenelläkään ei ole aikaa, eikä halua edes selvittää mistä ilmiöt johtuvat.

 

Lukiessani kirjaa tuli ahdistunut olo – tämähän voisi olla kertomus meistä nykyajan ihmisistä, niin paljon meillä näyttää olevan yhteistä Pompejin asukkaiden kanssa.

 


 

 Lauri Hihnavaara

 

VESITTÄJÄT

2006

WS Bookwell Oy, Juva

 

 

Vesittäjät on Lauri Hihnavaaran (s. 1935) toinen ja paljon kehuja saanut kirja. Eivätkä kehut ole turhasta tulleet. Hihnavaaran kieli on värikästä ja elävää Sompiossa käytettyä murretta. Lisäksi siinä kuvataan sellaista prosessia, josta ei vielä ole tutkimuksia tehty eikä juuri muita muistelmia kirjoitettu. Vesittäjät kertoo siitä, kuinka Suomessa harjoitetaan siirtomaapolitiikkaa. Kirjassaan Hihnavaara kuvaa maiden ja Itä-Lapin kulttuurin tuhoamista hukuttamalla se tekoaltaaseen.

 

Sodasta toipumassa olevalle erämaan kansalle ei paljoa arvoa tässä vaiheessa annettu. Heidän maansa ja nautinta-alueensa ryövättiin. Heitä hallittiin antamalla mahdollisimman vähän asiallista tietoa. Kemijoki Oy oli palkannut riveihinsä häikäilemättömiä ostomiehiä, joille tarkoitus pyhitti kaikki keinot. Kauppoja ei lähdetty tekemään ökytaloista päin,  vaan pienimmistä ja heikoimmista mökeistä. Niiden myyjiä käytettiin Rovaniemellä kosteissa maakauppaharjakaisissa. Sana levisi ja epäluulo ja toivottomuus lisääntyivät. Sehän se tarkoitus olikin.

 

Tyhjät talot täyttyivät muualta tulleesta joutosakista. Heidän elämäntapansa leimasi allasrakentamisen aikaa Sompiossa. Se oli kuin suoraan hävityksen esikartanoista. Lainkuuliaisuudella sen enempää kuin muullakaan moraalilla ei ollut mitään tekoa kohta hukkuvissa kairoissa. Tätä surivat vain Lauri Hihnavaaran kaltaiset syntyperäiset sompiolaiset, jotka näkivät kotiseutunsa rujon tulevaisuuden, mutta joilla ei ollut kehityksen suuntaan keinoja puuttua.

 

Toivottavasti Hihnavaaran kirja virittää keskustelua ja tutkimusta allasrakentamisen seurauksista Lapissa. Uskon, että niin monen traagisen ihmiskohtalon takana on syvä juurettomuus, jonka jätti jälkeensä pakkomuutto, luopuminen maista ja elinkeinosta. Entä seuraukset luonnossa ja ympäristössä ? Miten alueella olisi eletty ja miten sitä olisi voitu kehittää ilman altaita ? Kaikkea tuota pitäisi mielestäni pohtia jälkihoitona ja opiksi vastaisuuden varalle.

 

Kiitos, Lauri Hihnavaara, omaan kokemukseesi perustuvasta dokumentista.

 


 

 Jouko Lepistö

 

UNOHTUIKO IHMINEN ?

1997

Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä

 

Tämä kirja on ollut hyllyssäni heti ilmestymisestään lähtien ja olen lukenut sitä aina silloin tällöin. Hankin sen, koska minua askarruttaa se, mihin perustuu ihmisen herruus muuhun luomakuntaan nähden. Ihminen on julma ja lyhytnäköinen kaikessa luonnon hyödyntämisessään. Ihminen osaa ajatella vain omaa etuaan ja hyvinvointiaan. Jopa omien lasten tulevaisuus uhrataan oman voiton mahdollisimman suureksi kasvattamiseen. Mistä tähän on saatu oikeutus ? Tuota olen monesti mielessäni pohtinut.

 

Jouko Lepistö on Inarin seurakunnan kirkkoherra ja lääninrovasti. Hän on myös mukana kunnallispolitiikassa ja on näin merkittävä vaikuttaja. Unohtuiko ihminen –kirjan Lepistö on muokannut pastoraalityöstään. Hänen pastoraalitutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko luonnon itseisarvoksi ja ihmisen vain osaksi luontoa asettavaa ympäristönsuojelulinjaa pitää kristillisen kirkon linjana. Hän otti mukaan tutkimukseensa myös inarilaisen näkökulman tekemällä kyselyn.

 

Lepistö pohtii laajasti ympäristöpolitiikkaan vaikuttaneita teologisia ja filosofisia malleja, mutta

kirjan tekstistä paistaa läpi myös hänen oma asenteensa luonnon- ja ympäristönsuojeluun. Hän ei hyväksy ainakaan kaikilta osin nykyistä luonnonsuojelupolitiikkaa eikä –liikkeiden toimintaa. Hän ei myöskään pidä oikeana väitettä siitä, että luterilaisuudesta aiheutuisi ahnetta luonnonriistoa. Inarilainen näkökulma taas näyttää painottavan sitä, että he luonnosta ja luonnossa elävinä ihmisinä tietävät luonnon rajat ja osaavat käyttää luontoa oikein. Luonnonsuojelupolitiikkaa hoidetaan heidän mielestään väärin ja liian kaukana. Yhteenvetona edellisestä kirjassa todetaan, että kirkon tehtävänä on ohjailla ja osallistua ympäristöasioiden hoitoon sekä korostetaan sitä, että Lapin ihmisille luonto on aina ollut elinehto ja sitä osataan suojella ilman naturoita.

 

Kirja pistää kysymään mistä löytyvät ne ihmiset, jotka eivät eläisi luonnossa ja luonnon armoilla. Näytetään olettavan , että etelässä jossain kaupungissa. Tokkopa sentään. Myös kaupungissa ollaan osana luontoa ja luonto määrää silläkin viimekädessä elämisen tahdin ja mahdollisuudet.

 

Lepistö katsoo, että luterilaisen kirkon tulee toteuttaa luonnonsuojelua kristillisen lähimmäisen rakkauden kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että kristitty ihminen hoitaa luontoa niin, että myös tulevilla sukupolvilla on elämisen mahdollisuudet. Lähimmäistä rakastetaan siis tulevaisuuteen.  Lepistö sanoo, että kristinuskossa ihmisen hyvinvointi menee aina edelle muiden luomakunnan jäsenten hyvinvoinnista. Onneksi tämä on vain Lepistön tulkinta. Kuitenkin tuo tulkinta saa miettimään miksi kirkko ei koskaan puolusta ihmistä , seurakuntalaista, silloin kun hänen kotinsa ja elinkeinonsa ovat uhattuina muualta tulevan voimakkaan luonnonkäytön seurauksena? Täällä pohjoisessakin tällaista tarvetta olisi ollut ja on. Entä onko todella niin, että pohjoinen ihminen osaa käyttää luontoa viisaammin kuin muualla asuvat ihmiset? Ei varmastikaan. Kyllä perinteisten elinkeinojenkin harjoittajat aiheuttavat ainakin paikallisia katastrofeja luonnossa juuri ahneutensa takia.

 

Kirjan sivuilla 125-126 Lepistö siteeraa arkkipiispa Vikstömin artkkelia luomisuskosta. Minäkin lainaan sen tähän, sillä Vikströmin sanat todistavat sen, että ainakaan kristinusko sinänsä ei oikeuta luonnonriistoon.

Luotuna oleminen merkitsee olemista osana muuta luomakuntaa. Ihminen on sukua apinoille, sioille ja kanoille. Ihmisestä, jolle Raamatun luomiskertomus on tullut tutuksi, ei hänen mielestään ole lainkaan loukkaavaa kuulla yhtäläisyyksiä eläinten ja ihmisten välillä. Saamme pitää niitä vain terveellisinä muistutuksena kohtalonyhteydestämme kaikkeen elämään tällä planeetalla. Maasta olemme tulleet ja maaksi meidän pitää jälleen tuleman. Koska olemme sukua maapalolle ja sen elämälle, seuraa se, että meidän tulisi elää sovussa tämän elämän kanssa. Muun luomakunnan kanssa riidoissa eläminen merkitsee ihmiselle hänen itsensä – ja kenties koko luomakunnan – tuhoa.

 

Kirja on mielenkiintoinen ja paljon tietoa antava. Suosittelen kaikille perimmäisiä asioita pohtiville.

 


  

Yrjö Suutari

Erämaa, ystäväni

2002

MC-Pilot Oy Kustannus

 

Kirja Erämaa, ystäväni  joutui iltalukemisekseni takakannen tekstin perusteella. Siellä sanotaan kirjan kuvaavan nuoren miehen sisäistä taistelua Lapin perinteisiä ja pinttyneitä metsästystapoja vastaan. Lisäksi kirjaa väitettiin kansilehdellä eräromaaniksi.  Ajattelin romaanin lukemisen olevan mukavaa vaihteeksi. Niin, ja olihan vuonna 1948 Kittilässä syntynyt Yrjö Suutari minulle ennestään tuntematon kirjailija, jonka teksteihin olisi varmasti mukava tutustua.

 

Erämaa,  ystäväni on Suutarin toinen kirja, jonka tarinat tapahtuvat suurimmaksi osaksi Kittilän ja Sodankylän välisissä kairoissa, mutta käväistäänpä muutamissa tarinoissa Lokan altaan laidoillakin. Kirjan kolme ensimmäistä novellia kuvaavat Repen unettavaa junamatkaa pohjoisesta Ouluun. Matkan aikana Repe torkkuu muistellen kotiseutunsa vanhoja tarinoita. Monet tarinoista kuvaavat ankarissa ja köyhissä oloissa elävien ihmisten taistelua jokapäiväisestä leivästä. Osa tarinoista kertoo ihmisen ahneudesta ja ajattelemattomuudesta sekä peräänantamattomuudesta, joka joskus tuntuu menevän liiankin pitkälle.  Riista on otettu silloin kun sen on ollut saatavilla, vaikka se ei järkevää olisi ollutkaan.

 

Repen eräässä musteluksissa Jokke oli linnustamassa tammikuulla kun hänen eteensä tulivat hirvenjäljet. Oitis Jokke lähtee seuraamaan isoa riistaa ja jättää linnut rauhaan. Päivä alkoi jo hämärtyä ennen kuin Jokke tavoitti hirven ja ampui sen. Hän ei ehtinyt saalista nylkemään, vaan suolisti elukan ja lähti hiihtämään kotiin. Seuraavana päivän Joken isä ja naapurit hakevat hirven metsästä. Hirvi jäi kuitenkin syömättä, sillä se oli laitettu kuivaan ja  kun siitä heinäntekoaikaan keittoa keitettiin oli se täynnä karvaisia matoja.

 

Toisessa tarinassa Repe muistelee Leevin hankikannon aikaista hirvenpyyntiä. Leevin kotiin oli tuotu sana kahdesta hirvestä, joiden jäljet oli nähty metsässä. Harvinaisia otuksia olivat ne siihen aikaan. Leevin kuusikymppinen isäkin oli saanut eläissään vain yhden. Nyt oli Leevillä edessään kahden hirven tekemä jotos. Hanki kantoi miehen, mutta petti hirvien alla ja repi niiltä jalat verille. Se oli Leevistä hyvä merkki. Tuntien hiihtämisen jälkeen ja silmien jo melkein ollessa sokaistuneet  Leevi viimein tavoitti ensimmäisen hirven ja ampui sen. Hän oli jo uuvuksissa ja joi kaatamansa hirven verta piristyäkseen. Hän jätti hirven hangelle ja jatkoi toisen hirven takaa ajoa. Sen jättämä jälki oli jo väsymyksestä hoipertelevan eläimen jättämä. Kun Leevi sai viimein toisen hirven näköpiiriinsä katseli se takaa ajajaansa täysin uupuneena. Se lysähti hangelle ja kun Leevi saapui sen luokse, oli se kuollut. Kun hirven lihoja sitten haettiin poroilla vähän ihmeteltiin kun siinä toisessa hirvessä ei ollut edes luodin reikää.

 

Kirjassa Repen muistelukset loppuvat kuin veitsellä leikaten hänen päästessään perille Ouluun. Sen jälkeen alkavat kirjailijan omat minämuotoiset muistelukset, joita on tehostettu muutamilla valokuvilla. Näissäkin tarinoissa tulee ilmi ihmisen lyhytnäköisyys luonnonhyödyntäjänä. Tarinoissa on kateellisia kalamiehiä ja sitkeitä näädänpyytäjiä. Tarinoiden henki kuitenkin muuttuu kirjan loppua kohden. Liekkö kertojan ikääntyminen ja viisastuminen syynä. Lopussa jo tehdään ihan vain patikkaretkiä Moskun talolle ja kalastellaan vaimoväen kanssa allaskaloja.  Kirjan viimeinen tarina on isän tarina pojan eräpolulle johtamisesta. Siinä on toivon kipeneitä siitä, että erämaat tulevaisuudessakin antaisivat uutteralle pyytäjälle saalista.

 

Kaikkinensa Suutarin kirja oli ajatuksia herättävä hyvän kertojan kirjoittama novellikokoelma – ei romaani. Toivon kuitenkin, että Suutari kirjoittaisi romaanin, kyllä noista aineksista sellaisenkin saa punottua.

 


 

 

Heikki Okkonen

Korvatunturilta länteen

2001

Karisto Oy. Hämeenlinna.

 

 

Novellikokoelma Korvatunturilta länteen on Heikki Okkosen kolmas kirja. Okkonen on syntynyt Kemijärvellä vuonna 1959 ja asunut Savukoskella jo parikymmentä vuotta. Sitä mikä hänet toi Savukoskelle ei ole vaikea arvata luettuaan hänen kirjoituksiaan, niin innokas kala- ja erämies niistä paljastuu. Olin jo aikaisemmin lukenut hänen esikoiskirjansa Pyyntimiehen musiikkia, jonka tarinoista jäi mukava jälkimaku ja –fiilis. Nyt luettuani tämän kolmannen kirjan, voin todeta, että Okkonen on kirjoittajana kehittynyt yhä parempaan suuntaan.

 

Korvatunturilta länteen jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa ”Pinnan alta” sisältää kalastusaiheisia novelleja. Tässä osassa on muisteluksia mm poikavuosilta ja kirjan ainut pikku riikisen romantiikkaakin sisältävä ”Luonnolliset” -novelli. Mietin, että olikohan se meitä naislukijoita varten kirjoitettu. Mutta tokkopa. Kyllähän ne miehetkin romantiikkaa kaipaa, ainakin jossain mielen vireessä.  Loistavasti Okkonen kuvaa saamamiehen tunnelmia, kun taimen tai harri on onnistuneesti saatu väsytettyä ja haaviin uitettua. Yhtä hyvin on kuvattu sekin tunnelma kun saa todeta, että kala ei ota, vaikka melkein nenän alla pyörii. Silloin on vuorossa se pyyntimiehen osa. Kohta liiankin opettajamaisesti Okkonen teroittaa sitä, että aina ei saaliin saaminen ole tärkeää vaan se, että saa pyytää ja tieto siitä, että on mitä pyytää. Onhan se niinkin, vaikka entisaikaan saamattomuus kuitattiin tokaisemalla, että Luoja antaa, jos on antaakseen.

 

Kirjan toisessa osassa ”Perän takaa” on kertomuksia hanhijängältä, lintukankailta ja hirven naakimisesta. Topi-koira, pätevä linnunhaukkuja, seuraa mukana niin hanhijahdissa kuin kanalintumailla. Saalista tulee, vaikka joskus sen eteen saa kävellä pahnustaa vähän pitempään. Tässä osassa Okkonen lievästi arvostelee Metsähallituksen luvanmyyntitapaa, metsästysturistirysiä ja metsästäjiä, jotka tuovat kairaan ja kämpille kaikenmaaliman suuria hurttia. Näissä kritisoinneissa voisin hyvin yhtyä kuoroon, vaikka ehkä itse sanoisin asiat räväkämmin. No, diplomaattisuus on Okkosen linja ja sehän kyllä sopii, vältytään turhalta suukovulta.

 

Okkosen novelleissa ei otsa rypyssä kuljeta. Asioissa ja sattumuksissa nähdään niiden hauskat puolet. Näinhän tästäkin kirjasta tuli mieluusti luettava, ei tarvitse pakottaa itseään lukuhommaan, vaan kirja imaisee lukemaan. Niin, mitäs sanoisi siitä jälkimausta. Ehkä täyteläinen, mehukas, viipyilevä. 

 


 

 Alpo Illikainen

VIIRILTÄ – SOMPIOON

2004

Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.

 

 

Vanhempieni ikäluokkaa olevan Alpo Illikaisen (s. 1930) omaelämänkerrallinen muistelmakirja kiinnosti minua alun alkaen sen vuoksi, että siinä oli Kemijoki Oy:n työmiehen näkökulma Kemijoen ja sen sivujokien rakentamiseen.  Tämä näkökulma olikin mielestäni sitten aika hätkähdyttävä.

 

Itse Pyhä Pietari oli unessa köyhyyttä kärsineelle Illikaiselle ilmestynyt ilmoittamaan, että hänelle koittaa leveämmän leivän aika Kemijoki Oy:n palveluksessa. Ja saihan jokiyhtiö hänestä todellakin täysin työnantajalleen lojaalin työmiehen, joka meni läpi syysmyrskyjen ja kovien pakkasten hoitamaan hänelle uskottua leiviskää. Ei siinä räkyttävät jokivarren akat ja laiskat jätkät Illikaiselle ja Kemijoki Oy:lle mitään mahtaneet. Kaikki tehtiin sopimusten ja säädösten mukaan, ihan niin kuin suunniteltu oli. Ja kiireesti sittenkin. Luvat olivat vielä tulematta, mutta allasaluetta jo raivattiin. Välistä viinan ja pontikan voimalla, välistä ilman.

 

Alpo Illikaisessa elää kyllä tarinan kertoja, mutta kaikkia tarinoita ei tarvitse kertoa. Näiden muistelmien parasta antia oli kirjan alkuosa, jossa Illikainen kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosistaan sodanvarjossa. Kovaa on elämä ollut, ja leipä juuri sen levyinen kuin minkä levyisenä sen on saanut korvesta kiskottua. Kyllä kaikki, jotka tuolloin ovat eläneet näissä Lapin kairoissa ansaitsevat lakinnoston ja kolminkertaisen eläköön huudon. Erityisen mielenkiintoisia olivat pienen Alpo-pojan kalastusmatkat Saukon Hannan kanssa ja ketunpyynti raudoilla muisteluksessa ” Kettuja kerrakseen”.

 

Sompion mailta tarinat ovat eri sävyisiä kuin tarinat Viiriltä. Enää Alpo ei ole köyhä poika, joka hankkii elantoa perheelleen. Hänestä on kehittynyt ”siirtomaaherran sielun” omaava Kemijoki Oy:n työnjohtaja. Me tehdään oikein ja meidän työmme tuottaa hyvinvointia –mentaliteetilla käydään Sompion vanhojen asukkaiden kimppuun. Vähätellään heitä ja heidän elämistään. Rakennetaan Euroopan suurinta tekojärveä. Siitä ei kukaan muu saa sanoa mielipidettään kuin valtion omistama jokiyhtiö ja sen palkolliset. Tämän osan mielenkiintoisimpiin tarinoihin kuuluu kertomus Tapion veljesten karhujahdista välirauhan ajalta, joka sai oudon käänteen Kopsuskuusikossa venäläisen vakoilijaporukan ansiosta. Sen tarinan lypsämisestä Arpalta, muistiin merkitsemisestä  ja kertomisesta Illikaiselle kiitokset.

 

Ansiokkaasti Illikainen kuvaa myös tekojärvien arvaamattomuutta myrskyn aikaan muisteluksessa ”Altaan ja luonnon armoilla”. Siinä tarinassa Porttipahta kurittaa kahlitsijoitaan oikein olan takaa.

 

Monessa kohtaa kirjassa Illikainen vihjaa kirjoittavansa toisenkin muisteluskirjan. Hänessä on kertojan vikaa ja kannustankin häntä kirjoittamaan. Mutta lisää kritiikkiä siihen, miten ihmisistä näin pienissä ympyröissä kirjoitetaan toivoisin. Odotan mielenkiinnolla sitä toista kirjaa.

 


 

 Olavi Kantola

KARHU METSÄN KUNINGAS

1996

Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä

 

 

Olavi Kantola on sallalainen vuonna 1920 syntynyt kotiseutuhistorian kerääjä ja tallentaja. Hän on myös kirjoittaja, joka  on julkaissut kolme kirjaa. Karhu metsän kuningas on niistä ensimmäiseksi julkaistu. Kantola kirjoittaa kirjan esipuheessa, että hän on jo nuoruusvuosistaan asti kerännyt tositapahtumiin pohjautuvia karhutarinoita. Tässä kirjassa niitä on kolmetoista, sekä lisäksi vielä mielenkiintoinen kertomus vienankarjalaisten harjoittamasta laukkukaupasta ja helmenpyynnistä Suomen puolella.

 

Entiset ihmiset ovat kunnioittaneet karhua, sitä ei pidetty vain petona, joka tuhosi uudisasukkaiden ja poromiesten karjoja. Sitä tai häntä, niin kuin ennen on sanottu, pidettiin itse metsänä, metsän kuninkaana, jonka henkeä lepytettiin vielä kaadon jälkeen peijaisilla. Samoin on kunnioitettu karhunkaatajia. He olivat yhteisönsä merkkihenkilöitä. Heidän ansiostaan voitiin karja laskea huoletta laitumelle sekä naiset ja lapset voivat käydä marjastamassa lähimetsissä.

 

Kertomuksista käy hyvin ilmi, kuinka ennen ei metsälle lähdetty noin vain. Retkeä saatettiin suunnitella pitkääkin, jopa kuukausia. Syksyllä jo katsottiin mihin karhu asettui pesään ja vasta kevät talvella tultiin etsimään pesä ja tappamaan karhu. Jos tarkkaa pesäpaikkaa ei ollut tiedossa, mutta kuitenkin oli tieto siitä, että tietyllä alueella karhu asusteli, lähdettiin kevät hangen aikana karhua vuottelemaan. Sitä ennen oli välineet huollettava ja sukset tervattava hyvin, sillä ajo saattoi kestää useita päiviä. Ja harvoin lähdettiin yksin – karhu oli niin vaarallinen vastustaja, että porukalla sitä lähdettiin pyytämään. Tai ainakin oli oltava mukana hyvä koira, joka isännälleen ilmaisi karhun olinpaikan ja kiinnitti karhun huomion, niin että isäntä sai sen ammutuksi.

 

Kirjassa on niin surullisen kuin onnellisen lopunkin saavia tarinoita. Aivan kuin elävässä elämässäkin. Surullisin on ehkä kertomus ”Silmä silmästä”. Siinä  Benjami, poromies, tullessaan vasotuskiekäröön, havaitsee karhun kierrelleen vaatimensa ympärillä. Benjami lähtee jälestämään karhua ja tavoittaa sen. Onni ei ole Benjamilla myötä, vaan hän joutuu karhun kanssa sylipainiin haavoitettuaan ensin karhua ampumalla. Karhu repii ja puree miestä, mies taistelee elämästään. Kun karhu kuolleena vaipuu Benjamin jalkojen päälle, on mies jo niin revitty ja vertavuotava ettei yksinäinen metsästäjä siitä selviä. Veriseltä taistelutantereelta löytää Benjamin poika seuraavana päivänä isänsä kuolleena yhtä kuollut karhu vierellään.

 

Onnellisen lopun kertomuksia on useitakin esimerkiksi tarina Hirvi-Antista, joka linnunpyyntireissultaan  voi lopulta saldoksi laskea hirven ja karhun. Ei kirjasta puutu humoristiset tarinatkaan. Huumoria löytyy niin siitä tarinasta, jossa karhunloukku jää pyytäjiltä vähän keskentekoiseksi kuin kirjan viimeisestä kertomuksesta ”Kairo Erkki”.

 

Kirjan kuvituksena on valokuvia ja Heimo Sovan taidokkaita maalauksia. Valokuvista mielenkiintoisin on vanha kuva rautoihin joutuneesta karhusta. Siinä näkyy kuusen rungoista rakennettu hangas ja havut, joilla ilmeisesti raudat oli peitelty. Karhu on kuvassa hurjan näköinen.

Sovan maalaukset antavat tarinoille väriä ja syvyyttä kertomalla mm tuon ajan vaatetuksesta ja tapahtumien maisemista.

 

Kantola on varmaankin kirjoittanut karhutarinat aika tavalla niin kuin on ne kuullut kerrottavan. Minua ihmetytti se, että kahdessa eri kertomuksessa painotettiin laavun rakentamisessa sitä, että laavukangas on laitettava tuulen puolelle. Minulle on opetettu ja käytännössäkin kokeiltu, että rakotuli tulee rakentaa niin, että tuuli kulkee pitkin honkaa ja louteet eli laavukankaat pystytetään sitten molemmin puolin tulia jos yöpyjiä on monta. Näin savu ei jää pyörimään laavuun. Jos laittaa tulet poikittain tuuleen ja vielä laavukankaan tuulenpuolelle, syntyy siihen kalve, joka oikein imee savun.

 

Kaiken kaikkiaan karhukertomukset ovat jännittäviä ja nopeasti kirja tuleekin luetuksi. Ei nimittäin malta lopettaa ennen kuin on lukenut viimeisenkin kertomuksen.

 


 

 

 

 

 

 

 

 

©2017 Tarinoita itälaidalta - suntuubi.com